Inspiroitumassa Raaseporin raunioilla

Mun kesäretki Hankoon oli koottu kasaan todella tiukalla aikataululla, mutta niin oli sen toteutuskin. Tammisaaren ja Hangon lisäksi halusin nimittäin käydä katsomassa Raaseporin linnaa.

Harvemmin tulee hehkutettua Suomen keskiaikaista historiaa samalla tavalla kuin vaikkapa Keski-Euroopassa. Siihen kyllä on tietysti syynsä: Keski-Euroopassa historia usein lävähtää naamalle sen kummempaa vaivaa näkemättä. Kapeat kujat, linnat ja ajan henki ovat ihan oletusasetus useissa mannereurooppalaisissa kaupungeissa. Suomessa historialliset kaupungit eivät yleensä kurkota niin pitkälle historiaan, ja onhan nuo suomalaiset puutalokorttelit nyt ihan omanlaisiaan paikkoja, jos vertaa niitä vaikkapa keskieurooppalaiseen arkkitehtuuriin.

Ei silti pidä väittää, etteikö Suomestakin löytyisi hurmaavaa ja mystistä keskiaikaisuutta. Onhan meillä linnoja! Usein nuo linnat vain ovat historialliselta miljööltään niin riisuttuja, että on vaikea nähdä sitä historian havinaa, kun vieressä kohoaa betoninen kerrostalo. Tai sitten kokemuksen saadakseen pitää tehdä muutakin kuin vain seikkailla umpimähkään kaupungin kujia. Pitää lähteä oikeasti liikkeelle, oikein mennä johonkin.

Raaseporin linna kuului jälkimmäiseen kategoriaan. 

Eihän se mikään hulppea Turunlinna ollut. Ensinnäkin Raaseporin rauniolinna on hyvin pieni linnoitus ja toisekseen, se on nimensä mukaisesti osittain sortunut raunioiksi. Mutta linna se on, ja siellä missä reitin varrelle osuu linna, siellä pitää ehdottomasti piipahtaa! 

Valitsen reissukohteeni pääsääntöisesti luonnon ja hienojen maisemien perusteella. Ihan sama, onko kohteessa lämmintä, lunta, vuoria, rantoja vai vesisadetta; itselleni upea maisema ja luontokokemus eivät kaipaa mitään tiettyjä kulisseja ollakseen mykistyttävä. Toisaalta reissukohteiden joukkoon mahtuu usein myös aavistus historiaa, vaikka sinänsä en olekaan mikään historiafanaatikko. 

Muinaisesti merkittävillä paikoilla vierailu jotenkin asettaa omia fiiliksiä aina uuteen järjestykseen. On jollain tapaa äärimmäisen nastaa seistä jossain, missä historia kurottaa pitkät raajansa vuosisatojen, ellei -tuhansien taakse. Tajuta, että kaikesta nykymaailman itsekeskeisyydestä huolimatta maailmassa ei ole kyse pelkästä omasta itsestä, vaan siitäkin kaverista, joka ammoisina aikoina seisoi kenties noilla samoilla jalansijoilla aivan erilaisessa ja toisaalta aivan samanlaisessa maailmassa kuin minä ja me nyt. Oikeastaan tuota fiilistä on todella vaikeaa kuvailla sanoin. Se on enemmänkin tunne.

Ja mikä Suomessa olisi parempi keino havitella edellä mainittua, omituista tunnetta kuin linnat! 

Raaseporissa oli tuona heinäkuisena päivänä melko vähän väkeä, joten pienen linnan jäännöksiin sai tutustua ihan omassa rauhassa. Olin kyllä oikeasti huojentunut; vuoden takainen yritys vallata Olavinlinna heinäkuussa kuumimpana lomasesonkina oli jo ajatuksen tasolla epäonnistunut suunnitelma. Silloinhan se linna jäi näkemättä. En suostunut astumaan sinne jalallakaan siinä ruuhkassa. Yäk. Hieman kenties tuntemattomamman ja vaatimattomamman Raaseporin linnan valloitus oli siis oikein miellyttävä kokemus.

Sinänsähän linnassa ei ollut mitään erityistä nähtävää. Kiviseinä siellä ja toinen täällä, tuossa sortunut röykkiö, tuossa toinen. Täältä näkee maisemia. Tuolta sisäpihalle. Tässä oli keittiö, tässä kellari. Ja that's it. Se, mikä erityisesti kiinnitti mun huomion Raaseporin miljöössä, oli se todella hieno silokallio, jonka päälle linnoitus on rakennettu! 

Mutta se fiilis ja ne kauas menneisyyteen karkaavat ajatukset, oi mikä rentouttava kokemus omalle pääkopalle! Pääpointti ei ollutkaan yhtäkkiä enää se, mitä silmät maisemasta haravoi, tässä tapauksessa siis vain se linnan jäljelle jäänyt ulkokuori, alastomaksi nyhdetty ranka, vaan se, miltä se kaikki tuntui, kun seisoi tuolla aluksi mitäänsanomattoman linnoituksen sisäpihalla tai nousi rappusia ylös torniin tutkimaan maisemia.

1200-luvun portaiden rakentajille olisi muuten voinut aikanaan mainita, että liian jyrkät ja muhkuraiset rappuset ovat riski terveydelle, mutta toisaalta mun varvaslipsuttimet eivät ehkä olleet ihan nappivalinta linnareissulle. 

Kyse on myös siitä, mikä inspiroi. Puhun aika paljon omasta inspiraatiostani ja siitä, mikä milloinkin on inspiroivaa (hyvin monet asiat ovat sitä!). Kun kirjoittaa fiktiiviseen maailmaan sijoittuvaa käsikirjoitusta, jossa päähenkilöiden elämää ohjaa todellisesta maailmasta mukaillen tuotu keskiaikainen maailmankuva ja infrastruktuuri, pelkistä kivikasoistakin onnistuu innostumaan ihan helposti. 

Helposti innostuminen lieneekin yksi omia vahvuuksiani ylipäänsä: innostun monista asioista, joskus niistä oikeasti arkisista ja tylsistäkin. Sen vuoksi kai nautin reissaamisesta ja uusista kokemuksista keskivertoihmistä enemmän. Näen ja koen aina täysillä, kaikilla aistella, sillä kuudennellakin. Mieleni suorastaan janoaa sitä; elossa olemisen tuntua, kokemista. 

Raaseporin raunioilla olin vähän kuin lapsi jouluaattona lahjoja avatessaan. Onneksi ehdin käydä siellä!