Travel statistics 4 - Upeimmat kokemukset

Safari, Tansania. Safari kuuluu Afrikan matkan luonteeseen kuin nenä päähän. Kuka matkustaa Afrikkaan eikä käy safarilla ihastelemassa tuhatpäisiä vaeltavia seepra- ja gnulaumoja ja majesteettisia leijonia kellimässä ruohikossa maha täynnä antilooppia, en vaan ymmärrä. Meille oli ehdotonta päästä savannille tsekkaamaan nämä villieläimet. Oli astetta erilaisempaa katsella näitä hienoja eläimiä niiden luonnollisessa ympäristössä, eikä eläintarhassa.

Ngorongoro National Park

Denali National Park, Alaska, Yhdysvallat. I mean... what can I say? Rakastan luonnon karuutta ja kovuutta. Alaskan metsissä ja vuorissa ja luonnossa ylipäänsä on sitä jotain. Sitä jotain. Oih. I need this.

Alaskan range, Denali National Park

Nagarkot, Himalaja. Nagarkot on jäänyt mieleen kylänä, jossa menetin Himalajaneitsyyteni. Siksi se on yksi huikeimmista hetkistä, jonka olen reissun päällä kokenut. Muistan elävästi vieläkin sen fiiliksen, kun istuimme Hotel at The End of The Universen ravintolassa syömässä sen kamalan, hengenlähdöllä pelottelevan minibussimatkan jälkeen ja katselimme ulos avonaisesta ikkunasta, kuinka Himalajan huiput kurottivat pohjoisessa kohti taivasta. Silloin olin onnellisempi kuin kertaakaan aikaisemmilla reissuillani. Himalaja, tuo maailman katto, oli se, miksi minä alunperin olin Nepaliin halunnut matkustaa. Muistoissa on elävästi myös upein auringonnousu ja -lasku, jotka olen koskaan nähnyt.

Aurinko laskee Nagarkotissa.

Alaskan Railroad Anchorage - Seward. Että jokin junamatkakin voi nousta tärkeäksi kokemukseksi. Anchoragen ja Sewardin välistä rautatietä pidetään yhtenä maailman kauneimmista rautatiereiteistä ja sitä sen on kyllä oltava, pakko olla! Ikkunasta näki Alaskan kuin pienoiskoossa. Jäätiköt, tuuheat havumetsät, lumihuippuiset vuoret, kirkasvetiset kosket ja järvet, suot, meri, eläimet, tunturimaiset mäennyppylät tundrineen... kun työnsi päänsä liikkuvan junan ikkunasta ulos, tunsi olonsa vapaammaksi kuin koskaan. Kun juna pysähtyi pienille asemille keskellä erämaata, tuon vapauden pystyi haistamaan.

Mä kaipaan sitä ihan kamalasti.

Turnagain Arm, Anchoragesta kaakkoon.

White Pass & Yukon Railroad, Skagway, Alaska, Yhdysvallat (+ ripaus Kanadaa). WPYR tarjosi mielettömät maisemat (aina kun pilviverho antoi periksi) ja sukelluksen Klondiken historiaan. Opastettu kierros Chilkoot Trailia mukaillen Kanadan Fraseriin ajettiin ihan oikealla höyryjunalla. Klondiken kultaryntäys avautui astetta paremmin tällaiselle siitä mitään tietämättömälle. Ja kaiken sen mielenkiintoisen informaation lisäksi meillä oli ukkelin kanssa ihan järjettömän hauskaa. Alaskan reissun aikana en varmasti nauranut kertaakaan niin paljon ja hysteerisesti kuin siinä perkeleen höyryjunassa :D Oi voi, monta hyvää inside-vitsiä syntyi sielläkin erämaassa. Junamatkan vetäjä kääntyi jossain kohtaa nauraen katsomaan meitä ja totesi: "You're just giggling there, I hope you're having a good time!".

Part of Chilkoot Trail

Kotimatkalla pelkkää ongelmaa

Joulun alla toteuttamastani inspiraatiomatkasta Italian Bergamoon jäi hyvä maku suuhun. Vaikka en olekaan juuri kirjoitellut tuosta reissusta tänne blogin puolelle vielä mitään, ajattelin nyt röyhkeästi hypätä suoraan siihen, kun matkustin Bergamosta pois. Muuten niin rauhallisesti ja onnistuneesti sujuneen reissun päälle matkani Bergamosta Milanon Malpensan lentokentälle oli mitä jännittävin ja ongelmaisin. 

Se kaikki oli varmasti suurta koettelemusta, jolla mua valmisteltiin selviämään ongelmatilanteista ulkomailla, rohkeasti avaamalla suu ja kysymällä (ja osittain toki osumalla oikeiden ihmisten kuuloetäidyydelle ja luottamalla näihin sen verran kuin maalaisjärki antaa periksi). Ja se oli ihan okei. Olin juuri Bergamon rautatieasemalle kävellessäni itsekseni helpottuneena miettinyt, miten sujuvasti ja hienosti kaikki oli reissussa onnistunut. Näin jälkeenpäin se ahdistava ja kaaottinen tyrmistys nähdessäni kaikkien junavuorojen peruuntuneen rautatieasemalle saavuttuani tuntuu huvittavalle.

Bergamo

Mun oli siis tarkoitus ajaa junalla Bergamosta Milanoon ja sieltä edelleen toisella junalla Malpensan lentokentälle. Vaan eipä ihan niin helposti onnistunutkaan. Bergamon ja Milanon välillä oli sattunut jonkinlainen junaonnettomuus, näin kertoi lipunmyyntipisteen täti, kun menin järkyttyneenä kyselemään, oliko mikään juna menossa Milanoon sinä aamuna. Täti kertoi kuitenkin korvaavia linja-autovuoroja järjestettäneen. Ostin lipun ja kysyin, mistä bussit lähtisivät. Toiselta puolen katua, täti vastasi.

Mun takanani oli ystävällinen, 'bouttia nelikymppinen nainen, joka kertoi olevansa menossa samaan suuntaan ja tarjoutui johdattelemaan mua Milano Centraleen asti, jotta olisin löytänyt oikean bussin jne. Kuin koiranpentu seurasin naista ja tämän mustaan pukuun pukeutunutta "kätyriään" kadun ylitse ja nousimme Milanoon menevään bussiin. Olin tässä kohtaa jo uudelleen helpottunut. Kunhan vain pääsisin Milanon päärautatieasemalle, handlaisin loput taas itse...

Olin siinä lapsenomaisessa uskossa koko bussimatkan ajan, että bussi päätyy Milano Centraleen, joka onneksi reilatessa kesällä tuli tutuksi, kunnes tajusin bussin pysähtyvän jossain aivan omituisessa Milanon kolkassa ja kaikkien matkustajien kävelevän bussistä ulos. Nainen, jota olin seurannut Bergamossa viittoi minua mukaansa. 

Olimme jollain metroasemalla, mutta pälyillessäni ympärilleni en nähnyt merkkiäkään siitä, mikä niistä kymmenistä Milanon metroasemista se oli. Nainen kertoi, että loppumatka piti kulkea metrolla. Ostimme lehtikiskasta metroliput ja sukelsimme maan alle. Nainen ja mies kävelivät niin kovaa vauhtia, nainen sekä italiaa että englantia yhdessä ja erikseen pälpättäen, että en meinannut millän pysyä perässä. Lopulta istuimme metrossa ja nainen kertoi, että meidän piti vielä vaihtaa toiseen metroon ennen kuin pääsisimme perille. Tutkailin vaunun seinästä metrokarttaa ja totesin saman. Nainen ja tämän mykkä pukumieskätyri eivät olleet ainakaan toistaiseksi huijanneet mua millään tavalla.

Lopulta olimme yhden metrovaihdon jälkeen Milano Centralessa. Kiitin naista ja tämän miesystävää miljoonasti heidän avustaan, minkä jälkeen erosimme. Jälleen kerran oloni oli varsin rehvakas; asema on tuttu, junalippuautomaatit tuttuja; tarvitsee vain tsekata taululta lähtöraide. Siinä tohkeissani kävellessäni Milanon valtaisaa päärautatieasemaa mun silmäni harhailivat suurelle näytölle, jossa näkyi lähtevät ja saapuvat junat. En voinut uskoa silmiäni. Kaikki junavuorot välillä Milano-Malpensa oli peruttu. KAIKKI. 

Mietin pikaisesti mahdollisuuksiani. Hermostutti jo vähän, että ehdinköhän koneeseen. Ei kai siinä muuta ressiä ollutkaan kuin juuri se, että mun piti olla lentokentällä lähtöselvityksessä tiettyyn aikaan mennessä. Olin nyt suunnittelemaani aikataulua n. puoli tuntia myöhässä. Muistin kesältä, että pihat kuhisivat lentokenttäbussiriivaajia. Kiirehdin pihalle ja bongasinkin välittömästi kojut ja huutelijat lähistöltä.

Ostin lipun. Sitten kysyin, milloin seuraava bussi lähtee. Poika kojussa katsoi kelloa ja vastasi, että viiden minuutin päästä. Kysyin, että mistäköhän bussi lähtee. Poika vastasi, että toiselta puolelta asemaa, se toinen bussi oikealla. Hyvä, että ehdin kiittää poikaa avusta, kun jo käännyin ja lähdin apinan raivolla raivaamaan tietäni ihmismassan ja suuren rautatieaseman läpi toiselle puolelle. Ne, ketkä ovat Milanon asemalla olleet, tietävät, ettei sitä välttämättä selvitetä ruuhka-aikaan viidessä minuutissa...

Kuin ihmeen kaupalla selvisin oikeaan paikkaan ja vielä niin ajoissa, että ehdin polttaa savukkeen bussin lähtöä odotellessani. Bussin kyytiin päästyäni onnistuin viimein rentoutumaan niin, että olin nukahtaa. Havahduin, kun bussi pysähti lentokentän kakkosterminaaliin. Jouduin äkkiä tarkistamaan, oliko se minun lähtöterminaalini. Ei ollut. Kyllä kiitin luojaa jälleen, kun bussikuski ilmoitti meidän seuraavaksi menevän ykkösterminaaliin.

Lentokentällä olin juuri ajoissa. Astelin Lufthnsan lähtöselvitykseen ja luulin jo selvinneeni kaikista vastoinkäymisistä. Kunnes Lufthansan täti sitten pyysi minua punnitsemaan käsimatkatavarani (mulla oli matkassa pelkästään pieni lentolaukku, johon olin änkenyt viiden yön tarpeeni)... hieman irvistellen nostin laukun hihnalle, sillä tiesin, että se oli enemmän kuin sallitun 8 kiloa (lähtiessäni Helsingistä tein lähtöselvityksen automaatilla, eikä kukaan koskaan punninnut sitä laukkua). Vaaka näytti 10,2 kg ja Lufthansan täti pudisteli päätään pettyneenä.

Otin läppärin ulos matkalaukusta ja sen paino tippui rapiaan seitsemään. Täti oli kuitenkin edelleen hyvin pettyneen näköinen ja sanoi, ettei mulla saanut olla kuin kaksi käsimatkatavaraa... nyt mulla oli käsilaukku, tietokonelaukku ja matkalaukku. Sovimme tädin kanssa, että laittaisin ennen koneeseen menoa käsilaukkuni matkalaukkuun, jolloin sen paino jäisi juuri ja juuri n. kahdeksaan kiloon. Täti toivotti hyvää lentoa, ja minä olin onnellinen, ettei tarvinnut lähettää matkalaukkua ruumaan.

En koskaan laittanut käsilaukkua matkalaukkuun, vaan turvatarkastuksen jälkeen asettelin tietokoneen nätisti takaisin matkalaukkuun, jolloin sen paino ylittyi parilla kilolla jälleen, mutta eipähän kukaan enää kysellyt, kun täti oli vielä merkinnyt mun matkalaukkuun sen kilomäärän, jonka oli saanut punnitessaan sen ilman läppäriä :P

Travel statistics 3 - Ihmisiä maailmalta

Sanotaan, että matkustaminen avartaa. Kun matkustaa oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, näkee ja kokee asioita aivan erilaisella tavalla kuin aikaisemmin. Sitä kokee asioita eri näkökulmasta ja saattaa alkaa ajatella uudella tavalla. Yksinkertaistettuna se voi olla vaikkapa sitä, että enää en ajattele kaikkien asuvan Afrikassa savimajoissa, koska olen nähnyt Dar es Salaamin peilitalot ja asfaltoituja katuja kaahaavat uudenkarheat autot. Yksi selkeimmistä muutoksista koin itsessäni Nepalin matkan jälkeen: Suomessa asiat ovat hyvin. Ihan oikeasti hyvin. Mua ärsyttää, jos joku väittää, ettei Suomi ole hyvinvointivaltio. Täällä on toimiva järjestelmä, jolla ihmisistä pidetään huolta, koulutus on ilmaista, hanasta tuleva vesi juotavaa ja suihkusta tuleva vesi lämmintä ja ja.. voisin jatkaa tätä listaa loputtomiin.

Yksi syy, miksi matkustaminen ihan oikeasti avartaa, ovat ihmiset. Tällainen mielen avartuminen ei välttämättä ole mitään, jota voisi yksityiskohtaisesti kuvailla. On mielenkiintoista tavata ihmisiä eri kulttuureista ja vaikka kohtaaminen heidän kanssaan olisikin vain ohikiitävä hetki, heistä saattaa jäädä ikuinen jälki muistiin. Ja pelkästään sen koen olevan jo jonkinlaista mielen avarrusta. On kohdannut ihmisen, jota ei todennäköisesti tulee tapaamaan enää koskaan, mutta hän on olemassa.

Pyhät miehet, Kathmandu

Ajattelinkin jatkaa tätä travel statistics -listaani nyt kertomalla mieleen painuneimmista ihmisistä, joihin olemme reissuilla törmänneet (tietenkään mulla ei juuri näistä tyypeistä ole kuvia, sorry for that).

Kalifornialaispariskunta, Juneau. Ensimmäisenä tulee mieleen tämä kalifornialaispariskunta, jonka tapasimme Alaskan Juneaussa. Täytyy oikein pohtimalla pohtia, miksi en ole maininnut tätä pariskuntaa jo silloin, kun kirjoittelin reissupostausta Juneausta, mutta en keksimälläkään keksi siihen syytä. Nyt kerron heistä.

Päivä Juneaussa oli harmaa, sumuinen ja tihkusateinen. Tästäkin huolimatta jätimme kotoisan hotellihuoneemme ja tutkailtuamme hetken downtownia, päätimme harhailla hieman sivummalle ja päädyimme rapian kilometrin päähän kapean hiekkatien päädyssä sijaitsevalle Last Chance Basin -kaivosmuseolle keskelle erämaata. Olimme pitkään museon ainoat vierailijat, kunnes paikalle saapui eräs vanhempi pariskunta.

Olimme tutkineet museon tätä vanhaa pariskuntaa nopeammin ja lähdimme kävelemään takaisin kaupunkiin. Vesisade oli tässä kohtaa yltynyt jo reippaammaksi ja minun piti avata sateenvarjo. Hupparin sisällä alkoi olla vähän hiki, sillä keli ei ollut kuitenkaan mikään kamalan kylmä. Kuumottava hiki ja läpimäräksi kastuminen oli mieltä kohottava yhdistelmä, totta tosiaan.

Jonkun matkaa käveltyämme kuulimme takaa lähestyvän auton. Auto ohitti meidät hitaasti ja pysähtyi vähän matkaan päähän meistä. Autosta nousi samainen vanhahko pariskunta, joka oli tullut museoon hieman meitä myöhemmin. He kysyivät, tahdoimmeko kyydin keskustaan, kun vettäkin satoi niin kovasti.

Nousimme autoon takapenkille ja selvisi, että pariskunta oli menossa samaan suuntaan meidän kanssa, downtowniin. He olivat kotoisin Kaliforniasta ja lomamatkalla Alaskassa. Matka kesti muutamia minuutteja, mutta voi vitsit, miten mukava pariskunta olikaan. He jättivät meidät hotellin lähelle, kiitimme kyydistä ja he jatkoivat matkaansa. Heistä jäi ihan uskomattoman hyvä fiilis. Niin ystävällisiä ja herttaisia he olivat, kyselivät Suomesta kaikenlaista ja vaikuttivat innostuneilta! Lämmöllä muistelen heitä vieläkin. Pelastivat märän suomalaispariskunnan keskeltä erämaata ja toivat takaisin sivistykseen pariin ^_^

Unkari, The Puzta Fiver

Paikallinen jäbä pelaa Quarteria, Paje Beach. Quarterista olen kirjoittanut joskus miljoona vuotta sitten tänne blogiin. Tämän kekseliään juomapelin säännöt siis löytyvät tästä linkistä. Quarter on legendaarinen juomapeli, joka on edelleen, kaikkien näiden vuosien jälkeen, oleellinen osa kaveripiirimme juomapelikulttuuria. 

Meillä oli Sansibarin Paje Beachilla päräyttävät bileet. Hotellijäbien ja norjalaisten kanssa kävimme tutustumassa paikallisiin Vuvuzelabaardeihin, minkä jälkeen hotellille palattuamme hotellijäbät avasivat baarin ja istuimme nousevan kuun alla porukalla, joimme ja jauhoimme paskaa. Jossain kohtaa joku ehdotti juomapeliä. Me ehdotimme ukkelini kanssa Quarteria. Jostain löytyi puinen alusta, jostain muualta sopiva kolikko, hotellin keittiöstä juomamuki ja ilmeisesti jostain myös pullo terävää.  

Norjalaiset tippuivat yksitellen, liekö olivat väsyneitä vai hermostuivatko siihen, ettei kolikko löytänyt tietään juomamukiin. Hiljalleen hotellijäbätkin alkoivat  hävitä omille teilleen; heilläkin oli vaikeuksia hahmottaa, miten päin kolikko olisi ollut helpointa saada osumaan oikeaan kohteeseen. Lopulta seurassamme istui yksi kaveri, paikallinen dude, ilmeisesti hotellijäbien tuttu, tai sitten joku ihan randomilla Vuvuzelabileistä mukaan rantautunut tyyppi, joka tykitti jokaisella heitolla kolikon kuppiin. Ehdimme jo esittämään epäilyksiä siitä, että tämä nimetön kaveri olisi joskus aikaisemminkin pelannut kyseistä peliä, tai ainakin salaa harjoitellut jonkun Youtube-videon avulla, mutta kovasti väitti hän, ettei ollut koskaan törmännyt kyseiseen lajiin missään. Mutta aikamoinen oli voittoputki hällä, kun yleensä aloittelijat tuskailevat useita pelejä ennen ensiosumaansa.

... tai sitten ei tapaa ketään tai mitään muuta kuin upean ja hiljaisen luonnon. Kilpisjärvi, Saana-tunturi.

Mr. Washington, Innsbruck, Itävalta. Mr. Washingtonin kanssa emme olleet ihan niin paljoa tekemisissä kuin voisi kuvitella, asuihan hän meidän kanssamme Innsbruckin Nepomuks-hostellissa samassa huoneessa, mutta jollain tapaa hän jäi kyllä meidän kaikkien mieliimme erittäin vahvasti. Mr. Washington oli siis nimensä mukaisesti (ja on toivottavasti vieläkin, en tiedä, miksi käytin imperfektiä) kotoisin Washingtonista, josta hän kertoi muuttaneensa joskus Wieniin. Innsbruckissa hän oli käsittääkseni tapaamassa ystäväänsä. Rosso jaksoi ihmetellä, että miksi ihmeessä joku muuttaisi Yhdysvalloista johonkin Itävaltaan! No, Mr. Washingtonilla oli siihen ilmeisesti jokin pätevä syy, mutta tuota syytä en muista nyt muistelemallakaan.

Löysäilimme Nepomuksissa kaksi yötä ja jälkimmäisenä näistä istuskellessamme katetulla parvekkeella ukkosmyrskyn rippeiden pauhatessa yläpuolellamme pelasimme tapamme mukaan noppapeliä ja kuuntelimme läppärin kautta musiikkia. Mr. Washington sattui siinä sitten menemään suihkuun, jonka parvekkeen suuntaan näyttävä yläikkuna sattui olemaan hieman raollaan. Spotify soitti sillä hetkellä legendaarisen Kenny Logginsin Danger Zone -biisin (Tom Cruise ja Top Gun - joku ukkelin ja kavereidensa kova insidejuttu), ja Mr. Washington yllätti meidät kaikki esittämällä suihkussa varsin tunteella vedetyn Danger Zone -aarian kyseisen kappaleen kuullessaan. Kyllä oli huisin hienoa.

Bergamo

Suomimetallityttö Bergamossa, Italia. Tämä postaus on ollut mulla työn alla jo viime syksystä ja olin jo suunnitellut silloin valmiin top 5 -listan, mutta niin vain kävi, että se viime hetkillä ennen valmistumistaan ehti muuttumaan. Joulun alla tekemäni miniloma Italian Bergamoon nimittäin laittoi listan uusiksi. Tässä kohtaa en voi tarpeeksi painottaa, miten eri tavalla sitä kohtaa ihmisiä, kun on matkalla yksin. Tietysti ihmisiä tapaa, vaikka on tuon ukkelin tai ystävän kanssa liikenteessä, mutta todellinen tutustuminen jää hyvin pinnalliseksi. Kun istuu yksin pubin tiskillä ja tarkkailee ihmisiä ympärillään, sitä alkaa kaivata ihmiskontaktia aivan eri tavalla. Näin minä oikeastaan tapasin Suomimetallitytönkin.

Istuin iltana jos toisenakin Bergamon vanhan kaupungin irlantilaishenkisessä The Tucans Pubissa (tiettävästi se oli ainut, ainakaan ei muita osunut silmille kujilla kierrellessä) Mercato Delle Scarpe -aukion laidalla, sillä se oli vain muutaman kymmenen metrin päässä mun majapaikastani Up Town B&B:sta. Se oli kiva pubi, jossa ensimmäisen illan jälkeen baarimikko ei ollut enää baarimikko, vaan tuttavallisemmin Silvia.

Silvia soitti musiikkia Spotifysta, ja jossain kohtaa mun ensimmäistä iltaa, varmaankin muutaman Gin tonicin ja perinteisen italialaisen Negroni-drinkin (hyi saasta) jälkeen, pyysin jotain kansainvälistä suomalaista musiikkia. Äkkiseltään ensimmäisenä mun mieleen tuli HIM.

Muutamaa iltaa myöhemmin pubiin rynnisti pipopäinen tyttö tuomaan julisteita, ja nopeasti tunnistin hänen olevan toinen pubin baarimikoista. Hän oli selvästi vapaalla, sillä hän tuli viereeni istumaan ja juomaan olutta. Hän aloitti keskustelun kysymällä, olinko minä se, joka toissa iltana oli toivonut HIMiä. Vastasin, että juu, sama ihminen. Tyttö veti villatakkinsa hihan ylös ja hänen ranteestaan paljastui tatuoitu HIMin logo. Siitä se pari tuntia kestävä keskustelu sitten lähti. Kummankin englanti ontui enemmän tai vähemmän, mutta tuon juttutuokion aikana selvisi tavallisen italialaisen perheen perinnejoulun saloja, metallitytön rakkauden suomalaista metallimusiikkia (ja suomen kieltä!) kohtaan ja miten tuon ihmisen ajatusmaailma hipelöi niin läheltä omaani, että melkein hirvitti. Puhuimme lähinnä matkustamisesta ja haaveista liittyen matkustamiseen, ja tässä kohtaa viimeistään tunsin suurta hengenheimolaisuutta tätä tyttöä kohtaan.

Siksi suomimetallityttö pääsi mun listalle. Siksi, miten tuntuu niin käsittämättömältä, että "toiselta puolelta maapalloa" löytyy ihminen, joka on päästään "yhtä sekaisin" kuin itse. Kaikista niistä ihmisistä, jotka vastaan ovat tulleet. Se on hieno fiilis, kun antaa itsestään jotain täysin tuntemattomalle ihmiselle ja saa siitä myös vastineeksi jotain. Jos ei muuta, niin mieleenpainuvan keskustelun.

Muistin tuon jälkeen, miten tärkeää on välillä pysähtyä oikeasti keskustelemaan vieraiden ihmisten kanssa. Vaikka äiti onkin aina opettanut, ettei tuntemattomille ihmisille saa puhua. Koskekoon tämä neuvo vain ja ainoastaan lapsukaisia!

Ruuhkavuosista ja oravanpyörästä

Vuoden 2015 tiimalasi alkaa hiljalleen valua loppuun ja kohta on taas aika toivottaa ihmisille onnellista uutta vuotta. Uusien mahdollisuuksien kolkutellessa ovelle sitä alkaa itsekin taas miettiä, miten sitä saisi tulevasta vuodesta irti enemmän kuin kuluneesta vuodesta; sillä tavalla, ettei tämä elämä olisi vain sellaista tasapaksua eteenpäin kulkemista verho silmillä. Kirjoittelin tuossa aikaisemmin syksyllä onnellisuudesta ja siitä, mitä se olisi omalla kohdallani. Koska esimerkiksi eilen runsaimmin selaamani nettisaitti sattui olemaan Kilroy Travels, voi taas vain arvailla, mihin tämä postaus liittyy. Jos ei suoranaisesti, niin ainakin välillisesti.

Palasimme eilen ukkelin ja kissojen kanssa joulun vietosta Keski-Suomesta. Radiosta kuuntelimme Tarja Turusen haastattelun pätkiä, joissa juontaja totesi Tarjan elävän elämänsä ruuhkavuosia parhaillaan. Siitäkös niitä ajatuksia sitten alkoikin kimpoilla ympäriinsä. Siitä, miten kamalalta sellaiset ruuhkavuodet kuulostavat. Hyi helvetti. Tulimme myös ukkelin kanssa siihen tulokseen, että työnteko on aivan sieltä ja syvältä. Väläyttelin ajatusta meidän maailmanympärimatkasta, joka tuntui eilen todellisemmalta kuin koskaan aikaisemmin.

Juttelimme siitä, miten molemmat haluamme välttää nämä niinsanotut ruuhkavuodet. Kumpikaan meistä ei halua elämää, jossa ei oikeasti ole tuntiakaan omaa aikaa. No, tämä voi toki olla hankala toteuttaa, koska ruuhkavuosiin kuuluvat pienet lapset, uran luominen, kodin hankkiminen lainalla ja harrastuksia niin, ettei ehdi edes hetkeksi paikalleen istahtaa. Vai onko? Jokaisen suomalaisenhan oletetaan jossain kohtaa elävän ruuhkavuotensa. Minäkin haluan joskus ehkä lapsia ja oman talon. Uran luominen ei sillä tavalla kiinnosta, enkä mä ole koskaan harrastanut mitään sellaista, ettenkö olisi ehtinyt ottaa sohvalla nokosia. Harrastukset ovat lähinnä mulla täällä kotona. Ja hyvä niin. Ei mua kiinnostaa painella pitkin kyliä harrastusten perässä. Joten ruuhkavuosien välttäminen voikin olla ihan mahdollista. Ja se vasta hyvä onkin. Minua stressaa pelkkä ajatuskin sellaisesta hötkyilevästä elämäntyylistä. Enkä minä oikeastaan kyllä ymmärrä, että kuka sellaista oikeasti edes haluaisi. Onko se sitten niin, että siihen vain ajaudutaan vahingossa ja jotenkin on sitten mukamas vaikea siitä irtautua ja ollaan mukamas onnellisia?

Likaiset Afrikka-varpaat.

Asuntolaina, jonka aikaisemmin mainitsin, onkin loistava aasinsilta seuraavaan ihmetyksen aiheeseen, jota eilen automatkalla päivittelimme. Rehellisesti sanoen ihmettelen joka kerta, kun työssäkäyvä ihminen toteaa katkerasti: "Kyllä minäkin matkustaisin, jos olisi rahaa!". Tässä kohtaa on tehnyt aina hieman mieli pyöritellä silmiä, ihan totta. Työssäkäyvällä ihmisellä on aivan varmasti varaa lähteä matkalle, jos sen kokee intohimokseen. Kyse on vain siitä, miten priorisoi oman rahankäyttönsä. Olisi minullakin varaa ostaa kunnon auto ja ottaa asuntolaina, mutta en minä siitä katkerana kenellekään avaudu, koska minulle on tärkeämpää käyttää jokainen ansaitsemani raha matkustamiseen. Kenelläkään vanhemmalla ei ole velvollisuutta ostaa lapselleen viimeistä iPhonea tai pleikkaria, tai voi itse jättää ostamatta vaikka sen uudemman ja hienomman auton tai uuden sohvaryhmän olohuoneeseen, jos kokee, ettei sen jälkeen riitä enää rahat matkustamiseen. Jos se sohvaryhmä tai lapsen viimeisen päälle hieno älypuhelin ovat tärkeämpiä kuin se reissaaminen, niin sitten on varmaan ihan hyvä vaikka pitää turpansa kiinni siinä kohtaa, kun joku kertoo omista matkoistaan. Jokainen kun saa käyttää rahansa niin kuin haluaa.

Tästä pääsemme siihen, että jotkut vetoavat myös siihen, ettei heillä ole aikaa lähteä mihinkään matkalle. Tämäkin on hieman kaksipiippuinen juttu. Useimmissa duunipaikoissa kukaan ei sua estä ottamasta vaikka kahden viikon palkatonta, virkavapaata, jolloin lähdet sinne etelän lämpöön lataamaan akkuja ja seikkailemaan. Toki voin sanoa, että omalla duunipaikalla virkavapaan, muutaman hassun päivänkin, saaminen on ollut viime aikoina hieman vissiin kortilla, joten kiinnostuneena odotan sitä päivää, kun itse pyydän jonain päivänä sitä puolen vuoden virkavapaata... tosin minulle on oikeastaan yksi hailea, vaikka päätös olisi kieltävä. Minä olen päättänyt reissuni tehdä ja jos se vaatii lopareiden ottamista, niin sitten ne loparit varmaan otetaan.

Mökkivarpaat.

Hämmästeleviä kysymyssanoja meiltä pääsi myös siinä kohtaa, kun pohdimme ihmisiä, jotka lomalta palatessaan toteavat: "Olipa mukava palata takas töihin!". Että miten köyhää ja mielikuvituksetonta pitää ihmisen elämän olla, jos ei keksi omalle ajalleen mitään sellaista tekemistä, että on kiva palata töihin? Ettei keksi elämälleen mitään muuta sisältöä enää yhtäkkiä kuin se perkeleen työnteko? Radiossa sanottiinkin sitten tähän osuvasti liittyen, että "hyvin harvassa ovat ne ihmiset, jotka voivat sanoa rakastavansa työtään.". Niinpä. En usko, että kovin moni oikeasti kokee juuri sen duunin, jota tekee, elämänsä intohimoksi. Minä voin rehellisesti kertoa, ettei mun oma duuni ole mun intohimo ja lottovoiton sattuessa kohdalle en astuisi jalallakaan työmaalle, näin kärjistetysti. Jos joskus minusta tulee kirjailija, niin sitten voin sanoa työni olevan mun intohimo. Mutta parasta siinäkin on silloin se, että mä voin kirjottaa ihan missä vaan. Kotona sohvalla tai riippukeinussa Fijillä.

Niin, sekin, että jotkut oikeasti sanovat, että suuren lottovoiton osuessa kohdalle, he palaisivat normaaliin arkeen ja työntekoon, vaikka heidän ei oikeasti tarvitsisi enää koskaan tehdä töitä. Eikö ihmiset siis oikeasti vain keksi mitään tekemistä? Onko ajatuksenjuoksu ja mielikuvitus kokonaan isketty maihin näissä ihmisissä?

Moni perustelee tätä sillä työyhteisöllä, jota jäisi kaipaamaan. Työyhteisöä, jota ei sitten voisi tavata työnteon ulkopuolella, vapaa-ajalla? Minä itse mietin sitä, että kai se johtuu tästä nykymaailman olettamuksista ja hiljaisista vaateista, joita kansalaisiin kohdistuu. Pitää olla pari mukulaa, pitää olla omistusasunto, pitää olla duunipaikka, pitää tehdä töitä 8 tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa, pitää maksaa veroja eikä yhtään olla yhteiskunnan elättinä. Pitää ja pitää ja pitää. Vitut. Ihan oikeasti.

Meitä alkoi eilen kyllä tosissaan ärsyttää koko yhteiskunta. Ukkeli uhosi ostavansa pienen maatilkun jostain metsän keskeltä, jossa olisi mahdollisuus olla osittain omavarainen, elelisi yhteiskunnan varoilla ja eläisi tätä elämää just sillei niin kuin oikeasti haluaisi. Tekisi juuri niitä juttuja, joita haluaa. Ei antaisi oravanpyörän viedä mennessään. Ja tosiaan, ajatus maailmanympärimatkasta alkoi saada aivan uudenlaista tuulta alleen.

Tämä saattoi tuntua hyvinkin provosoivalta tekstiltä, mutta se ei ollut tarkoitus. Tämä on lähinnä vain suuren tunnekuohun vallassa kirjoitettu. Tarkoitus ei ole halveksua tai vähätellä ihmisiä, jotka haluavat yllä mainitsemillani tavoilla elää, ei tietenkään. Jokainen on oman onnensa seppä ja tekee elämästään sellaisen kuin haluaa. Olen onnellinen kaikkien niiden puolesta, jotka tekevät elämässään juuri sitä mitä haluavat, vaikka se ei olisikaan se minun unelmani. Yllä mainitsemani elämäntyyli vain on itselle aivan kamala punainen vaate, ja minulla on lähitulevaisuuteni varalle tiedossa jotain aivan muuta kuin voisi minun ikäiseni naisen olettaa suunnittelevan.

Hyvää loppuvuotta kaikille! Tehdään elämästä elämisen arvoinen, eikä jäädä tuleen makaamaan! :)

Bergamo Cimitero

Minä kuulin kollegalta sellaisen juorun, että Bergamossa on aivan mieletön hautausmaa. Meidän piti käydä tsekkaamassa se ukkelin kanssa jo kesällä, mutta meidän huomion parin päivän aikana vei ihan täysin tämä huumaava Citta' Alta ajan henkineen ja maisemineen ja tietysti Bergamo Historic Grand Prix. Tänään päätin korjata tilanteen ja lähdin heti aamusta tallustelemaan kaupungin toiselle laidalle nähdäkseni, mitä mulle oli niin hehkutettu.

Se oli mieletön. Niin kaunis. Niin seesteinen. Aivan uskomaton hautausmaa. En tiedä, voiko hautausmaasta sanoa näin... mutta sanon kuitenki: enjoy!

Sisäänkäynti hautausmaalle. Liekö arkkitehtuurissa haettu jotain massiivista ja näyttävää?

Hautausmaa oli pullollaan mielettömän hienoja hautakiviä ja hautaholveja, joihin oli haudattu vuosien saatossa kokonaisia sukuja. Minuun teki äärimmäisen vaikutuksen, miten hyvässä kunnossa kaikki haudat oli pidetty ja miten jokaiselta muistomerkiltä löytyi tuoreita tai lähes tuoreita kukkia. Lisäksi olin aivan haltioissani näistä katolilaisista pyhimyksistä, joita oli ripoteltuna pitkin hautausmaata, jonka kiertämiseen (enkä edes kiertänyt joka välistä) meni sellainen rapia puolitoista tuntia!

Katolilaisuudessa on joitain muitakin kiehtovia elementtejä kuin pyhimykset. Esimerkiksi täällä Italiassa - ja monessa muussakin Keski-Euroopan maassa - tulee jotenkin kiva olo, kun kirkon kellot lyövät tasatunnein. En mä oikeestaan tiedä, liittyykö se mitenkään katolilaisuuteen, mutta katolisissa maissa olen huomannut tätä tapahtuvan. Niin, tai se kiva fiilis... ehkä sekin johtuu vaan siitä, että liitän sen matkustamiseen ja ulkomailla olemiseen. Vähän niin kuin moskeijojen rukouskutsut, jotka minun mielestä kuulostavat tosi hienoilta! 

Ennen reissua oli puhetta tämän kollegani kanssa myös siitä, että olisi mielenkiintoista osallistua joskus katolilaiseen messuun. No, ties vaikka tässä vallan villiksi heittääntyisin ja löytäisin itseni joku aamu jumalanpalveluksesta...

Mielettömiä sukuhautoja. Vainajat ei vissiin mistään köyhästä perheestä...

Sitten eksyin pikkuhautojen osastolle. Siellä tuli vähän suru puseroon. Äkkiseltäni hautakiviä lueskellessani huomasin, ettei täällä juurikaan ollut ketään, joka olisi ylittänyt yli neljän vuoden iän.

Tämä ylläoleva hautakivi pysäytti mut pitkäksi aikaa. Olin varma, että tässä esiintyvä patsas on sama, joka löytyy Akseli Gallen-Kallelan Tuonen joutsen -maalauksesta. Mutta ei se ollutkaan ihan. Varmistuin asiasta päästessäni takaisin tänne yläkaupungille hotelliin.

Vaikka ajatus varmaan tuntuu hieman hurjalta, niin suosittelen ehdottomasti käymään Bergamon hautausmaalla, jos aikaa vaan liikenee. Se on uskomattoman kaunis paikka, jossa sielu lepää. Ja sielut. Useita sieluja. 

Itseä hieman hävetti ottaa kuvia, jos joku sattui olemaan lähistöllä. Ajattelin, että nyt joku loukkaantuu ja luulee, että minä olen vaan tunteettomasti siellä häpäisemässä vainajia. Pakko oli kuitenkin tallentaa jotain kameralle.