Throwback - Sveitsissä syyskuussa 2001: vuoria, uutispommeja ja Brancheja

Mun ensimmäinen ulkomaan matka tapahtui vuonna 2001 Sveitsiin (oikeasti olin käynyt kerran aikaisemmin jo Tukholmassa, mutta en oikein osaa sisäistää sitä miksikään ulkomaanmatkaksi, vaikka totisesti laivalla mentiin ja suomella ei pärjännyt!). Selailin vanhoja valokuva-albumejani, josta löytyi muutama valokuva tuolta kyseiseltä matkalta, joten mun teki ihan hirveästi mieli kirjoittaa siitä. Olin tuolloin kahdeksasluokkalainen, hiuksensa mustaksi värjännyt uhmateini, joka ei osannut toivoakaan, että tuo matka toimisi ponnahduslautana niin tähän nykyisin niin kovin levottomaan ja seikkailuja janoavaan sieluun kuin aivan valtavaan rakkauteen vuoria kohtaan (hei, se oli kuitenkin Sveitsi - kaikkien vuoristomaiden äiti - ainakin Euroopassa!).

Syyskuussa tuosta reissusta tulee kuluneeksi 18 vuotta. Lähdimme viettämään Zürichiin kummitätini häitä. Asuimme Wollishofenin kaupunginosassa tätini ja tämän miehen luona. Sukulaisia asuu Sveitsinmaalla siis enemmänkin. Edellisen kerran tuli sukuloitua Sveitsissä vuonna 2015, jolloin poikkesimme tätini luokse lepäilemään maanisen interrailkiihkoilun keskellä. 

Teini-Riina Zürichin Bahnhoffstrassella

Grossmünster Zürichissa. Kävimme tuolla tornissa ihastelemassa maisemia. 

Euroopan suurin kellotaulu löytyy Zürichista St. Peterin kirkosta.

Vuonna 2001 en ollut pelkästään ensimmäisen kerran oikeasti ulkomailla tai nähnyt ensimmäistä kertaa lumihuippuisia, nuoria poimuvuoristoja, mutta matkustin myös ensimmäisen kerran lentokoneella. En millään muista, olenko pelännyt tai edes jännittänyt koko asiaa. Muistan vain  lähtiessä lentokentällä ajatelleeni surkeana, että Saku Koivulta oli löydetty imusolmukesyöpä. Muutamaa päivää aikaisemmin - tai matkan alkuvaiheessa, en oikein tarkkaan muista - Spede Pasanen kuoli. Jotta tätä ensimmäistä matkaa ei olisi synkät tapahtumat hylänneet näiden ikävien uutisten jälkeen, muutamaa päivää ennen kotiinpaluuta terroristit lensivät kaksi lentokonetta WTC-torneihin. Nuori mieli yritti kovasti vakuutella, ettei samanlainen isku olisi mitenkään päin realistinen, kun koneen kohteena oli piskuinen Helsinki, mutta ajatusta oli vaikea sivuuttaa paluulennolla täpötäydessä Finnairin koneessa, jossa jokaisella oli käsissään päivän lehti ja miljoonasivuinen WTC-iskujen erikoisnumero. Silloin ehkä vähän pelotti, että pääseekö kotiin enää ollenkaan. Muistan myös, miten pelkästään Zürichin lentokentällä valtavat lähtevien lentojen screenit olivat täyttyneet suurista CANCELLED-teksteistä. Helsinkiin lennettiin kuitenkin. Riskinarviointiin piti luottaman. Mutta jännää se oli. Huisin jännää, eikä millään positiivisella tavalla.

Kummitäti vihittiin pienessä ja söpössä kirkossa Herrlibergin kylässä, Zürich-järven itäpuolella. Kylään noustiin kapeaa ja mutkittelevaa tietä, jonka molemmin puolin kumpuili vihreitä niittyjä, harmaita lehmiä valtavine lehmänkelloineen ja pieniä, värikkäin ikkunaluukuin varusteltuja alppitaloja. Kävimme katsomassa paikkaa etukäteen ennen suurta päivää. Ilta-ajelu noissa suloisissa maisemissa oli mieleinen. Aivan erityisellä tavalla. 

Häitä juhlittiin hotelli Sonnessa.

Tätini oli harmitellut pilvistä säätä. Järven takana kohoavat Alpit kuulemma näkyisivät Zürichiin hyvin kirkkaana päivänä ja näyttäysivät hienolle. Asia oli muistaakseni aiheuttanut itsessäni vain teinille tyypillistä ihan-sama -olkien kohauttelua. Kunnes silloin ilta-ajelulla Herrlibergissa tapahtui jotain. Pilvien välistä hetkeksi lankeava laskevan auringon punainen valo välähti laaksoon ja järvelle kuin maalauksessa. Joku, kuski, en muista kuka, kehotti minua katsomaan takaikkunasta. Ja se oli sitten siinä. Sen näkymän jälkeen en ole mitäänsanomattomasti kohautellut olkiani tai ollut välinpitämätön mahdollisia vuoristomaisemia kohtaan. 

Taivaanrannassa kohosi teräviä huippuja, joita syleilevät lumi värjäytyi hehkuvan vaaleanpunaisiksi. Muistan katselleeni kuin taulua, lähes unenomaista taideteosta, jollaista ei voinut kuvitellakaan näkevänsä omin silmin. Näinä päivinä samaan tilanteeseen ajautuva nuori tyttö voisi kuvailla maisemaa jonkin kuvafiltterin aikaansaannokseksi. Mutta ei. Siinä ne olivat, Alpit, ja mun sydän oli menetetty iäksi. Tätä kaikkea seurasi ihan järkyttävä tarve nähdä vuoria lisää, ja vaatimattomasti mun unelmien matkakohteeksi muovautui Nepal ja maailman korkeimmat huiput. Hiljakseen kasvavaa seikkailun kaipuuta lietsoivat entisestään tietysti Madventuresin ukkojen tutkimusmatkat maailmalla. Tunsin olevani valmis matkustamaan seitsemän meren yli ja kauemmaksikin. Koko maailma odotti mua. Ja odottaa edelleen.

Luzern ja sen kuuluisa palanut silta.

Kun häähulinoista Herrlibergissa ja Zürich-järven rantamilla oli selvitty, vierailimme mm. Einsiedelnissa, Luzernissa ja valloitimme myös Säntis-nimisen huipun idässä. Einsiedelnin muistan pilvien peittämien vuorien ympäröimänä pienenä kylänä, jonka munkkiluostarin sisäpihalla oli kamalan äkäinen hevonen, joka kiusasi sen tarhatoveria väsymättä. Automatkalla Luzerniin muistan olleeni entistä vietellympi ympärillä kasvavista valtavista vuorista. Tunsin itseni pieneksi; minä, joka jo silloin olin 185 senttiä pitkä ja aina tuntenut oloni isoksi. Yhtäkkiä olinkin ihan olematon. Ihan mitättömän pieni. Luzernissa istuimme venekahvilassa ja muistan olleeni jotenkin aivan kummissani siitä, kun veneeseen (kahvilaan) sai tuoda koiria! Viereisessä pöydässä oli kolme pitkäsääristä vinttikoiraa - ihan muina miehinä (koirina)! Säntiksellä nousimme hissillä yli kahteentuhanteen metriin. Siellä oli sankka lumipyry ja viisi astetta pakkasta. Eeppinen Alppimaisema jäi näkemättä. Muistan juoneeni kuumaa kaakaota tuolla. Vuoren juurella kävimme juustolassa ja siellä haisi aivan kaamealle. Kuvailin tuota lemua muistaakseni teurastamoksi. Melkoisen hirveä elämys, vaikka juustoja yli kaiken rakastankin. 

Säntiksen juurella

"Does that roll over me?"

Matkalla takaisin Zürichiin uutisissa kerrottiin WTC-torneihin kohdistuneesta terrori-iskusta. Istuimme hiirenhiljaa autossa ja muka tärkeinä kuuntelimme vakavaa uutistenlukijaa radiossa, ihan kuin olisimme kaikki ymmärtäneet schwyzerdytziä (sveitsinsaksaa) täydellisesti. Takaisin Wollishofenissa selasin tv:tä, jossa näkyi (siihen aikaan) järkyttävän monta kanavaa niin Sveitsistä kuin sen kaikista naapurimaistakin. Joka kanavalla näkyi savuavia ja romahtelevia torneja. Ihan joka kanavalla. 

Eräänä iltana kävimme kaupunkiin saapuneessa vierailevassa tivolissa, jossa ajoimme maailmanpyörällä ja kävimme hullunkurisessa talossa seikkailemassa (ja vähän ahdistumassa). Muistan, kuinka kävellessämme takaisin kotiin oli jo pimeää ja taivaanrannassa jyrisi ukkonen.

Toisena yhtä synkkänä syysiltana kävin ensimmäistä kertaa elämässäni rullaluistelemassa. Lainasin (luultavasti) serkkuni vanhoja rullaluistimia ja kävin Wollishofenin satamassa pyörähtelemässä samalla, kun äiti oli kauhuissaan ja varma, että kaadun ja halkaisen kalloni. 

Huolestunut Riina lukee Iltalehteä (Sanomia?) lentokoneessa, mutta mummi vieressä rauhoittelee.

Ja sitten on aina Branchet. Brancheja metsästin mm. vuonna 2015 interreilillä, sillä ne ovat ehkä parasta suklaata, jota suklaan äitimaasta Sveitsistä tulee! (aloin kuolaamaan kuin Pavlovin koira pelkästä ajatuksesta) Mutta kuten tuosta blogipostauksestakin selviää, ne eivät ehkä täyttäneet suurimpia mielikuviani täydellisyydestään kuin olin muistanut - tai sitten niiden resepti on jollain tavalla muuttunut vuosien saatossa. Kaikesta huolimatta olisin nyt valmis taas hemmottelemaan makuaistiani muutamalla (tai useammalla) Branchella. Siinä jää tobleronetkin kauas kakkoseksi, kun sveitsiläisiä suklaita aletaan laittaa paremmuusjärjestykseen. Mua ihan naurattaa, kun jotenkin hieman ylenkatsoin tuota minun vanhaa postaustani ja sitä, etteivät Branchet muka olisi olleet niin hyviä kuin muistin. Olisiko muka noin...? Hihi.

Äiti toi Brancheja salaa tuliaisena Suomeen mukanaan tuolta reissulta. Löysin ne vahingossa lähempänä joulua jostain vaatehuoneen piilosta ja olin oletettavasti enemmän innoissani kuin mistään koskaan. 

Hääpäivä Kylmäpihlajalla

Kylmäpihlaja luode kolme, näkyvyys 34 kilometriä. Selkämeren kansallispuistossa sijaitseva, Rauman saariston uloin luoto ennen Selkämeren aavaa ulappaa on monelle tiedostamattakin tuttu radiossa kuultavasta merisäästä. Raumalla asuessa Kylmäpihlajan majakkasaari on tullut kuulopuheina väkisinkin tutuksi, mutta vasta konkreettinen vierailu tällä pienellä tyrnipensaiden ja merilintujen valtaamalla saarella ja yöpymiseni sen majakkahotellissa todella vakuutti mut sen olevan yksi Rauman ehdottomista vierailukohteista. Mä olen ihan hirveän fiiliksissä koko saaresta, majakasta, merestä, saaristosta ja siitä, että tällainen todellinen matkailun helmi löytyy omasta kotikaupungistani! Aina ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan, jos kaipaa seikkailua!

Kylmäpihlajalle pääsee Rauman saaristokuljetuksella. Lähtösatama sijaitsee Rauman Poroholmassa. Matka kestää viitisenkymmentä minuuttia ja saattaa olla melko tuulinen, joten lämpimänäkin päivänä kannattaa varautua pitkähihaisella. Itsellä oli topin päällä vain onneton pitsiponcho, joka ei kyllä sitten lämmittänyt yhtään. Muuten sää Kylmäpihlajalla oli jotain aivan muuta kuin olin olettanut. Aavan ulapan laidalla sijaitsevan luodon voisi odottaa olevan tuulinen ja kylmä paikka, mutta nyt meri oli tyyni ja aurinko lämmitti niin ihanasti, että onnistuin polttamaan selkääni varmasti jouluun asti säilyvät rusketusraidat. Keli oli siis täydellinen. Sateisella, tuulisella tai sumuisella säällä kokemus majakkasaaresta olisi saattanut olla hieman toisenlainen. Toki, siinäkin olisi saattanut piillä omanlaisensa tunnelma...

Rauman Saaristokuljetuksen kyydissä - suunta kohti ulappaa!

Saarella oli ihanan rauhallista ja hiljaista heinäkuun sesongistä huolimatta. Lautat kulkevat muutaman kerran päivässä ja niiden mukanaan tuoma väkimäärä pysyy melko maltillisena. Ei voida puhua ruuhkasta. Rantakalliolla saattaa päästä istuskelemaan ihan muilta piilossa tai muita kuulematta. Se oli yksi syy, miksi olin niin ihastuksissani. Majakkahotellissa on vain 15 huonetta, jotka kuumimpana sesonkina heinäkuussa ovat jatkuvasti varattuna. Kannattaa siis olla ajoissa liikkeellä, mikäli haluaa viettää saarella heinäkuisen yön. Itse varasin hotellihuoneen toukokuun alussa ja silloin piti hieman kikkailla, että sai haluamansa huoneen haluamanaan päivänä.

Graniittijuonia tummassa kiillegneississä

Pieni vierasvenesatama

Yöpyminen majakkahotellissa oli mainio tapa viettää hieman myöhäistä viisivuotishääpäivää. Kahden hengen huoneemme parisängyllä kustansi 175 euroa, mikä aluksi tällaista vaihdon jälkeistä konkurssia läpi käyvä opiskelija vähän hirvitteli, mutta lopulta rahanmenoa ei tullut juurikaan murehdittua. Juhlan kunniaksi varasin hotellilta vieläpä löyly-ja kylpytynnyrin käyttöömme kahdeksi ja puoleksi tunniksi hintaan 220 euroa. Yhden yön mittainen seikkailu tuli siis loppupeleissä aika kalliiksi, kun mukaan laskettiin vielä majakkaravintolassa nautittu pitkän kaavan illallinen, mutta jos jotain olen oppinut reissaamisesta, niin sen, että arvostan enemmän elämyksiä ja kokemuksia kuin pankkitilillä käyttämättömänä homehtuvaa rahaa.

Ruoka hotellissa ei jättänyt kylmäksi. Ravintola oli auki iltaan asti, ja, kuten meitä oli ohjeistettu sisäänkirjautumisen yhteydessä, olimme varanneet pöydän välttääksemme hirveää ruuhkaa. Tiivis ruokalista oli tyyris ja mereinen, mutta herkullinen. Alkupaloiksi nautin lohimoussea saaristolaisleivällä ja pääruuaksi tilasin Förstin burgerin, jossa perinteinen pihvi oli korvattu savustetuilla ahvenfileillä. Ai jestas sentään! Kuola valuu pelkästä ajatuksesta kuin Pavlovin koirilla konsanaan! Olimme niin täynnä kolmen ruokalajin ja jälkiruokadrinkkien jälkeen, että tuntui mahdottomalta kiivetä seitsemänteen kerrokseen (luonnollisesti vanhassa majakassa ei ole hissiä) hakemaan kuohuviiniä ja lyllertää luodon reunalle ihastelemaan horisonttiin painuvaa aurinkoa.

Saaristolaisleipää ja savulohimoussea

Kylmäpihlajan luomupilssi - tätä sai ostaa pienestä rantakahvilasta

Huoneen hintaan sisältyvä aamiainen oli myöskin suussa sulava ja yllättävän kattava; olin jotenkin hölmösti ajatellut, ettei kaukainen saari voisi sellaista tarjota. Buffetpöydässä oli kuitenkin valinnan varaa vaikka ja mitä, ihan kuin missä tahansa laadukkaassa hotellissa.

Majakan tornissa

Löyly- ja kylpytynnyri

Olen kai nyt asunut riittävän kauan rannikolla hurahtaakseni saaristolaissisustukseen. Kylmäpihlajan majakka kuului luonnollisesti tähän kategoriaan; sinistä, valkoista ja raitoja, meriaiheisia koriste-esineitä ja tauluja. Olin aika ihastuksissani kaikesta - paitsi siitä ravintolan eteistä vahtivasta, hieman Jack Nicholsonia muistuttavasta täytetystä lokista.

Ravintola

Jack Nicholsonia muistuttava lokki (samaa fiilistä ei saa kyllä kuvasta)

Oli jotenkin uskomattoman seesteistä ja raukeaa levätä hotellihuoneen vuoteella, katsella sinivalkoraidallisten verhojen välistä avautuvaa sinistä Selkämerta ja kuunnella ikkunasta kantautuvaa, satojen lokkien ja tiirojen konserttia. Lintuja olikin saarella ihan kamalasti, ja koska tiirat ovat aika aggressiivista porukkaa, niistä varoiteltiin tiiravaara-kyltein siellä täällä saarta. Sekaan mahtui myös valkoposkihanhia ja joutsenpariskunta. Hurja lintumäärä tarkoitti kuitenkin vain yhtä asiaa, sitä ainutta, joka tuotti majakkakokemukseen yhden suurehkon miinuksen; kakkaa oli joka puolella. Ilman kenkiä kallioilla kikkaillessa piti olla hyvin tarkkana siitä, mihin jalkansa asetti, eikä pelkästään lintujen takia. Saarella asuu myös kyy- ja rantakäärmeitä. Yhden rantakäärmeperheen touhuja seurailtiinkin ihan lähietäisyydeltä. Yksi kyy oli kahvilan kertoman mukaan muutamaa päivää aikaisemmin luikerrellut rantakahvilan kupeessa sijaitsevaan opastehuoneeseen.

Lintubongarille ja muuten mereistä luontoa kaipaavalle Kylmäpihlaja on mainio kohde. Ihmisten vähyys antaa tilaa saaren todelliselle luonnolle ja tämä tuli koettua aika raa'alla tavalla itsekin. Ohimennen ristin Kylmäpihlajan kuoleman saareksi, sillä kuolemaa siellä ei voinut vältellä. Juuri, kun ajatteli epätoivoisena,että "poissa silmistä, poissa mielestä", uusi raato makasi jossain puskan juurella. Noh, ehkä hieman liioitellusti...

Pienellä, neliökilometrin kokoisella luodolla ei ole kauheasti mitään tekemistä, ellei sitten erityisesti nauti jouten olosta tai laske tekemiseksi silokallioilla kikkailua, lintujen bongausta, kalastusta, auringonlaskun ihailua tai ihan vain saaristolaisfiiliksestä nauttimista. Piknik on myös mainio keino kuluttaa aikaa, mikäli keli ja tuuliolosuhteet sallivat. Geologiafriikki saattaa innostua kiillegneissin seassa luikertelevista graniittijuonista, jotka majakan näköalatasanteelta erottuvat upeasti edukseen! Kannattaa myös maistaa Kylmäpihlajan omaa luomupilssiä, jota saa vain ja ainoastaan tältä saarelta!

Rannalta voi kalastaa, mutta syvät kohdat ovat kiven alla. Kaukana taustalla Rauman sataman tornit.

Iltaa kohden mereltä hiipivä utu. Niin seesteistä!

Joka tapauksessa! Jos on allerginen ulkoilmalle, kannattaa pysytellä poissa. Kaikki vähänkään mielenkiintoinen tekeminen saarella tapahtuu ulkoilmassa. Me olimme koko pitkän päivän aamusta iltaan ulkona ja sen kyllä alkoi huomata kahdeksan aikaan illalla istuessamme illallisella hotellin ravintolassa. Mitä täydemmäksi maha tuli, sitä enemmän silmä alkoi lupsua. Oma vaikutuksensa saattoi toki olla kahden ja puolen tunnin saunomisella ja paljussa lillumisella...

Mutta auringonlaskua emme halunneet mistään hinnasta jättää väliin. Illalliselta siirryimme rannalle, korkkasimme kuohuviinin ja nautimme yhdestä maailman kauneimmista auringonlaskuista! Aavan Selkämeren taakse painuva hehkuva aurinko päätti päivän upealla tavalla. Monia auringonlaskuja nähneenä, kotona ja maailmalla, voin sanoa, että tämä oli ehdottomasti yksi mielettömimmistä. Aina ei tarvitse lähteä kauas kotoa... 😉

Joutsenpariskunta lipui tyynen auringonsillan poikki.

Muitakin romantikkoja rannalla.

Yhden yön seikkailumme Kylmäpihlajan majakkasaarella ei kuitenkaan loppunut mieltä järisyttävään auringonlaskuun, vaikka vetäydyimmekin melkein heti sen jälkeen yöpuulle. Havahduin pimeästä huoneesta siihen, kun ukkeli töni mua olkapäähän hieman ennen aamukahta. Avattuani silmät ukkeli kysyi multa silmät ristissä, että mitä toi on. Ennen kuin unenpöpperöltäni kykenin vastaamaan ukkelille ääneen, olin ponkaissut vuoteesta ylös ja kiskonut paidan päälleni - tietysti väärinpäin. Vasta sitten sain sanottua: palohälytys. Käytävästä kantautui korvia raastava pirinä ja pärinä. Juoksimme käytävään, jonne oli kerääntynyt muitakin hotellin asukkaita. Painelimme henkemme edestä alakertaan tajuamatta oikein mistään mitään. Alakerrassa joku sitten rauhoitteli, että väärä hälytys, ja että homma on täysin työntekijöiden hallussa. Palasimme hämillämme takaisin huoneeseen. Alitajuntaisen itsesuojeluvaiston hetkeä aikaisemmin herättävä adrenaliini alkoi purkautua ja hetken aikaa olin varma, etten kykenisi nousemaan portaita siltä järjettömältä jalkojen tutinalta. Meidän retkestä ei siis puuttunut myöskään jännitystä. Toki se olisi saanut jäädä puuttumaankin. Oli vähän turhan kuumottava keissi kaiken sen väsymyksen keskellä. 

Raumalla on siis muutakin kuin ihana ja värikäs vanha kaupunki. Kylmäpihlajalle voi tehdä nopean päiväretken, mikäli ei halua viettää yötään tällä Rauman saariston viimeisellä luodolla. Suosittelen kuitenkin, jos tykkää merestä, luonnosta, rauhasta tai ihan vaan saaristomeiningistä. Mikään ei voittane heinäkuista, lämmintä kesäiltaa maagisine auringonlaskuineen. Loistava hääpäiväkohde - tai miksei vaikka hääyökin 😉

Johdatus Drumhelleriin, maailman dinosauruspääkaupunkiin

Oli lauantainen alkuilta, ei ketään missään; vain kuivat, viime syksyltä unohtuneet lehdet kahisivat asfalttia vasten, kun voimakas tuuli tempaisi ne mukaansa maasta. Kävelin kylän poikki virtaavan Red Deer Riverin vartta ja kuuntelin hiljaisuutta ja ihastelin eroosion vaikutuksesta paljastuneita, miljoonia vuosia vanhoja maaperäkerroksia ympärilläni. Nälkä kurni mahassa pitkän päivän jälkeen. Suurin osa ravintoloista, ne muutamat, jotka edes huomasin, vaikuttivat pimeiltä ja elottomilta. Kadunvarsipenkin selkänojalla seisova, minua herkeämättä tuijottava velociraptor näytti yhtä nälkäiseltä kuin itse olin. Kävelin tyynesti sen ohitse. Hieman leppoisammin minua seurasi kulman takana seisova brachiosaurus. Sen oranssi selkä ja komeasti kaareutuva, pitkä kaula kiilsivät Kanadan badlandseja hivelevässä alkuillan auringossa. Postapokalyptisin fiilis ikinä?

Olin Drumhellerissa. Siis missä? Niin, Drumhellerissa. Maailman dinosauruspääkaupungissa. Oli ihan ok, että kadunvarsipenkillä möllötti Jurassic Parkistakin tuttu, vaarallinen lihansyöjälisko. Mutta ei hätää. Sen sisuksissa ei myörinyt loputon ihmislihan nälkä, sillä se oli muovia. Siihen maailmanloppua enteilevään, autioon pikkukaupunkiin olisi sukupuutosta herännyt raptori tietysti sopinut kuin nenä päähän. Tai vähintäänkin tuon noin 70 miljoonaa vuotta vanhan otuksen olisi voinut nähdä pinkomassa kuuttakymppiä badlandsien tyhjillä aroilla, toki hieman pienempänä kuin Jurassic Park meille opetti; velociraptorit olivat aika pieniä sauriita, suurimmillaan noin 15-kiloisia.

Pienessä Drumhellerissa yksi velociraptor ei kuitenkaan ole ainut laatuaan. Drumhellerissa dinosauruksia on kaikkialla, niin niitä värikkäitä muovijäljitelmiä kuin ihan ihkaoikeitakin, ja siksi minäkin olin siellä. Jos ei tiedä dinosauruksista mitään, pari päivää Drumhellerissa auttaa kummasti. Dinosauruksia voi nähdä ravintolassa tai jopa paikallisen alkon mainoksessa.

Miksi Drumheller on sitten maailman dinosauruspääkaupunki? Se on yksi maailman fossiilirikkaimmista alueista ja kylän lähistöltä, ja Albertasta ylipäänsä, on löydetty tuhansia ja tuhansia fossiileja, kiitos sen helposti erodoituvan maaperän. Jopa tavantallaaja saattaa bongata muinaisen luun, niin paljon niitä siellä on!

Drumheller on todella piskuinen kylä eteläisessä Albertassa keskellä eriskummallisia badlandseja, eli voimakkaasti erodoituneita kanjoneita, joiden seinämillä voi nähdä kymmeniä miljoonia vuosia vanhoja maaperäkerrostumia - ja onnekas osaa ehkä bongata sieltä myös muinaista elämää fossiilien muodossa. Mennääkseen tähän dinosauruspääkaupunkiin, pitää nähdä hieman vaivaa: julkista liikennettä ei ole. Lähin suuri kaupunki rapian sadan kilometrin päässä, Calgary, lienee paikka, josta retki on järkevintä aloittaa. Sieltä voi vuokrata auton ja karauttaa paikan päälle hetkessä. Omasta Kanadan tukikohdastani Saskatoonista oli Drumhelleriin matkaa rapia 500 kilometriä. Mun oli siis pakko vuokrata auto. Vuokrasin Budget Carilta näppärän Chevyn neljäksi päiväksi 262 dollarilla (170 euroa) ja lähdin elämäni eeppisimmälle, ja samalla myös unettavimmalle, ajomatkalle. Ajomatka oli paikoin niin, noh, tiytyllä tapaa tylsä, että kaasujalka alkoi painaa vähän liiaksi. Tyhjällä maantiellä ilman mutkia tai suuria mäkiä sitä saattoi yhtäkkiä huomata ajavansa ihan järkyttävää vauhtia, vaikka koko ajan oli vaarana mm. ne pellon väriset peurat ylittämässä tietä.

Joku saattaa ihmetellä, miksi en tehnyt retkeä Drumhelleriin ollessani Calgaryssa. No siksi, että olin Calgaryssa keskellä talvea ja vuokraemäntäni Mari-Lou vannotti, etten saisi mennä Drumhelleriin ennen kuin lumet ovat sulaneet. Ei sillä, että ajomatka talvella olisi jotenkin erityisen vaarallinen, vaan siksi, etten saisi preeriasta ja badlandseista ("autiomaasta", "hedelmättömästä maasta") oikeaa fiilistä, jos maassa olisi lunta. Ja jälkeenpäin ajateltuna Mari-Loulla oli pointtinsa; näillä seuduilla on taatusti paljon siistimpää liikkua lumettomaan aikaan.

Piipahdus sivuraiteelle...

Poltto-aineen hinta oli suomalaisen silmin naurettavan alhainen, joten vuokra-autoa ei sen takia kannata jättää valitsematta. Litra tavallista bensaa maksoi provinssista hieman riippuen noin 1,2 dollaria eli noin 0,80 euroa. Alhainen hinta on tietysti ymmärrettävä, onhan Kanadalla omia öljyvarantoja käytössään, mikä maan valtavuudesta huolimatta vähentää tuontiin liittyviä kuluja. 

Polttoaineen hinta oli kuitenkin provinssi- ja territoriokohtaista. Satuinkin Kanadaan oikein mielenkiintoiseen ajankohtaan näin ympäristö- ja ilmastoasioiden näkökulmasta, sillä osa provinsseista oli jo ottanut lähiaikoina käyttöön Suomessakin pöydällä käyneen hiiliveron. Polttoaineen hinta esimerkiksi Brittiläisessä Kolumbiassa oli noussut juurikin hiiliveron vuoksi. Tarkastelimme yliopistolla kuitenkin tyytyväisyysbarometrejä koskien juuri hiiliveroa esimerkiksi siellä BC:ssa ja oli ihanan hämmentävää huomata, miten enemmistö ihmisistä, jotka asuvat provinssissa, jossa niiden välimatkojen taittamiseen auto on välttämättömyys, olivat itseasiassa erittäin tyytyväisiä hiiliveroon. Verorahoilla oli mm. saatu kustannettua uusiutuvia energianlähteitä syrjäisimpiin kyliin ja kaupunkeihin. Samansuuntaisia mielipiteitä kaikui Albertasta. 

Saskatchewanissa, jossa välimatkat myös ovat tuhottuman pitkiä kaupunkien välillä, ja joiden välillä on olemassa olematon julkinen liikenne, hiilivero oli astumassa areenalle juuri ennen lähtöäni, tosin hieman synkemmissä fiiliksissä kuin naapuriprovinsseissa. Toki ihmisten näreyttä hiiliveroa kohtaan loi varmasti sekin, että suurin osa provinssin tuloista koostuu maataloudesta, joka vaatii osakseen paljon esimerkiksi maataloustyökoneita. Mutta näin suomalaisesta näkökulmasta se muutaman sentin hinnannousu polttoaineessa oli kuin se kuuluisa hyttysen kakka universumissa. 

Suomi ei siis ole yksin näissä ilmastotalkoissa mukana eikä yksin yritä pelastaa ketään tai mitään, toisin kuin jotkut joillain foorumeilla kovasti luulevat. Ainakin Kanadassa tehdään jotain, ja voi pojat, miten sitä ottaa aivoon, että sattuu sijoittumaan maantieteellisesti sen suuren ja pahan naapuriin! Tämä ainakin oli yleisin vastaantuleva mielipide, jonka bongasin. 

Mari-Lou loi mulle vähän kummastuneen katseen, kun kerroin viettäväni Drumhellerissa pitkän viikonlopun. Jälkeenpäin Mari-Lou kertoi mulle nauraen, että oli ihmetellyt suuresti, miten saisin aikani kulumaan niin pienessä kylässä niin pitkän aikaa, siis perjantai-illasta maanantaiaamuun. Jo tämä kertoo mielestäni hyvin sen, että kyseessä on täysin olematon paikka ja ilman maailman kuuluisinta paleontologian museota ja vuosittain lumien sulavesien paljastamia dinosaurusten fossiileja kukaan ei todellakaan tietäisi, mikä ja missä sellainen Drumheller oikein on.

Itse kylässä ei mitään olekaan. Paitsi niitä dinoja, joka puolella vaan dinoja. Lasten kanssa voi seikkailla läpi keskustaan kyhätyn dinosaurusreitin ja bongailla värikkäitä muovidinosauruksia, kuten sen brachiosauruksen, jonka jo aiemmin mainitsinkin. Dinosauruksia kipittelee rakennusten katoilla, paikallisen alkon suuressa ikkunajulisteessa dinosaurus mainostaa vodkaa, fossiileja löytyy ravintolan aulasta ja turistipisteellä on mahdollista kiivetä maailman suurimman dinosauruksen suuhun ihastelemaan ympäröivää, karua maisemaa. Jonkun omakotitalon pihassa voi nähdä ulkovaloista kyhätyn pitkäkaulaisen, kun oikein tarkkaan katsoo. Muutama ravintola löytyy ja joitain motelleja, joissa yöpyä. Itse nukuin yöni Red Deer-joen rannassa Travellodge by Wyndhamissa, joka palveli mua kolme yötä oikein mallikkaasti ilmaisine wifeineen ja aamupaloineen. Ahtaassa aamupalatilassa sai kenen tahansa kanssa aikaan small talkia, tietysti dinosauruksiin ja fossiileihin liittyen.

Eriskummallisia luonnonmuodostelmia, viimeisen jääkauden sulavesien myötä syntyneitä kanjoneita on joka paikassa, mutta saattavat helposti yllättää varautumattomattoman roadtrippailijan. Itse ajelin ihan rauhakseltaan maisemareitiksi kutsua tietä kohti kylää ja ympärillä levittäytyi kevyesti kumpuilevia, vielä keväisen ruskeita peltoja ja niittyjä, kunnes yhtäkkiä huomasin oikealla puolella tyhjyyteen humpsahtavan rotkon. Jopa säikähdin hieman, että mihin se maa nyt oikein katosi; saattoi rattikin hieman heilahtaa uhkaavasti ja tien reuna tulla pelottavan lähelle hetkeksi, ennen kuin tajusin tien viettävän alaspäin ja miten kanjonin pohjalle päästyä olin yhtäkkiä kymmeniä miljoonia vuosia vanhojen maaperäkerrostumien keskellä. Olin niin innoissani, että tieltä suistuminen olisi voinut tapahtua hetkellä millä hyvänsä. Kun sitten luulin jo selvinneeni pirskahtelevasta alkuihastuksestani ja käännyin kylän keskustaan johtavalle tielle, jostain alastomien puiden ja virtaavan joen takaa mun silmiini osui se maailman suurin, olemattoman kylän siluettia hallitseva vihreä, muovinen tyrannosaurus. Olin niin onnesta soikeana, etten osannut tulkita enää hetkeä aiemmin päälle laittamaani Google Mapsia. Ajoin kylän poikki aivan satunnaisesti ja päädyin vetämään badlandsien raikasta ilmaa keuhkoihin ensimmäisen kerran tuon maailman suurimman dinosauruksen jalkojen juuressa.

Long story short; Drumhellerissa ei ole mitään, jos dinosaurukset, mielenkiintoiset maantieteelliset ja geologiset muodostumat eivät kiinnosta pätkääkään. Ja silti, jotain niin omituista on tässä paikassa, että ihan jokainen saattaa saada vierailustaan irti hämmentävän positiivisen kokemuksen.

Koska Drumheller on ehdottomasti yksi siisteimmistä paikoista, jossa olen koskaan käynyt ja mulla olisi asiaa kirjoittaa siitä ja sen aiheuttamista fiiliksistä lähes loputtomasti, olen päättänyt pätkiä näitä Drumheller-aiheisia postauksia vähän pienempiin ja luettavampiin kokonaisuuksiin. Drumhellertarinat eivät siis todellakaan vielä olleet tässä, sillä paljon riittää vielä ihasteltavaa ja kerrottavaa mm. maailman kuuluisimmasta paleontologian museosta, Hevosvarkaiden kanjonista ja muista eksogeenisten voimien alla muodostuneista ihmeellisyyksistä. Stay tuned!