Tänäaamuna auringonpaiste sai mut taas siinä yhdeksän pintaan ponkasemaan sängystä melko vauhdilla ylös. Mutta ennen kun mä olin saanut edes yöpaitaa vaihdettua päältäni, niin ulkona oli jo harmaata. Meinasin mennä takas nukkumaan, mutta päätin sitten nöräillä vähäsen... ja nöräillä... ja nöräillä. Muuta en tänään ole tehnytkään kuin nöräillyt! Ja niska ja hartiaseutu kiittää... nyt kun pääsis hierojalle!
Aurinko alkoi päivän mittaan paistaan melko pilvettömältä taivaalta ja minä olin jo innoissani, että jes! nyt on lämmin. Olin jo menossa ulos tietokoneen kanssa, mutta siellä kävikin sen verran viileä tuuli, että pysyttelin sisätiloissa. Nyt tuolla paistaa ihana ilta-aurinko, vielä kun olisi lämmin, niin kaikki olis täydellistä!
Tuolla takapihalla, ja oikeastaan koko tässä talossa, on ihan hirveesti kaikkia ihania pikkuyksityiskohtia. Tosi kivannäköseks saanut tuo Marianne tämän huushollinsa laitettua. Olen ihan kade; mäkin haluan omakotitalon, ison puutarhan ja paljon rahaa sisustamiseen ja ihaniin yksityiskohtiin. Villiinnyin niin tuosta auringostakin, että pakko oli käydä nappailemassa muutamia kuvia tuolta takapihalta.
Sireenit tuoksuivat tänään jotenkin aiempaa enemmän! Tuli sellasia nopeita flashbackeja Suomeen taas. Jotenkin tuntuu, että koti-ikävä alkaa taas painaa, mitä lähemmäs reissun loppu käy. Sireenit kuitenkin muistuttaa Koskenpäästä ja sen aurinkoisista alkukesistä, kun kyseiset puut alkavat kukkia. Tekisi mieli käydä hakemassa muutama oksa tänne mun huoneeseen, tuomaan vähän väriä ja tuoksuakin. Vaikka en mä tiedä, olisko tuoksu kuitenkaan sama kuin ulkona.
Hyi hitto tuota hämistä! Olen sentään kolme viikkoa täällä nyt asunut ja kolme viikkoa käynyt tupakilla tuossa samassa paikassa ja VASTA NYT mä huomasin, että mulla on siinä tuommonen seuralainen. Ja tuo on sentään halkasijaltaan sellanen about 30cm. Olin saada jonkun kohtauksen, kun en sitten yhtään tykkää hämähäkeistä, oli ne sitten pieniä tai isoja tai oikeita tai vaan pelkkä sisustuselementti. Hyh!
Merlin oli mun seurana.
Sunnuntai-illan päivällispöytä oli taas hienona, ainakin juomia myöten. Ja ruokana oli taas, tietysti, niitä mun "rakastamia" kasvispötkylöitä! Haistoin ne jo hyvän aikaa ennen itse ruokailua tuonne yläkertaan asti ja kirosin mielessäni. Mulla ole vieläkään hajua, että mitä ne oikein edes on. Olen kyllä kysynyt, mutta kun toinen osapuoli ei osannut sanoa kuin saksaksi, niin eihän se mitään sitten auttanut. Toisaalta, enää on jäljellä ainoastaan yksi sunnuntai, eikä mun sen jälkeen tarvi enää syödä niitä, jihuu! Naureskelin itsekseni siinä ruokapöydässä, että noita jos kokkaisin joskus Mikolle, niin kyllä muuten jäis syömättä! On kuitenkin sen verran perussuomalainen mies mun kohdalle osunut! :D
Tosiaan, enää yksi sunnutai jäljellä. Kaksi viikkoa ja mä olen jo kotona (toivottavasti). Tuntuu, että täällä olisi ollut jo ainakin puoli vuotta, ja toisaalta tuntuu, että aika on juossut minkä kerennyt eteenpäin. En mä tiedä, että olisko musta pitempään kuin viiden viikon seikkailuun. Ei ainakaan yksin. On tää kuitenkin jotenkin niin... no, turhauttavaa välillä. Vaikka mä tiedän jo nyt, että tää on ollut ihan pirun palkitsevaakin, monelta kantilta katsottuna;
Mä olen aina tykännyt puhua englantia, mutta kun vähän ujo olen, niin se puhumisen aloittaminen on aina ollut kamalan vaikeaa, enkä mä sitten olekaan sitä paljoa puhunut. Etenkin jos mukana on ollut joku, joka on ollut valmiina hoitamaan puhepuolen. Nyt mä tunnen saaneeni ajettua tuon ujouden pois, kun kieltä on ollut pakko puhua. Ja mitä siihen alkupäivien sönkötykseen tulee, niin se on kadonnut. Huomaan, että mä oikeasti osaan puhua sitä ja mitä enemmän mä olen puhunut, sitä sujuvampaa siitä on tullut!
Samoin on oikeastaan saksan kanssa. Enhän mä saksaks osaa mitään keskustella, hell no! Mutta joitain toooodella yksikertasia lauseita mä saatan päiväkodillakin sanoa ilman, että mä oikeastaan edes ajattelen asiaa sen kummemmin.
Sitten kun puhutaan tästä mun yleisestä (:D) itsevarmuudesta vieraitten ihmisten kanssa, niin sekin on kohentunut huomattavasti. Mä olen kuitenkin tässä jo kolme viikkoa ollut osa saksalaista perhettä ja ihan oikeasti myös tuntenut itseni perheenjäseneksi, kiitos ihanan ja vieraanvaraisen isäntäväen! Asiaan on vaikuttanut sekin, että mä olen täällä yksin. Jos täällä olis ollut joku kaveri matkassa koko ajan, mä olisin helposti voinut sysätä kaikkea vastuuta pian sille, niin kun juuri tuon puhumisen, junalippujen ja bussilippujen ostamisen ja kaiken muun mahdollisen.
Mutta, vielä on kaksi viikkoa tehokasta työaikaa jäljellä, siinäkin vielä oppii jotain!
P.S. Mun piti muuten imuroida taas tänään. En imuroinut. Ja mun piti pestä pyykkiä, mutta en päässyt, koska kone oli varattu koko päivän. Mikä erinomainen tekosyy!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sana vapaa!