31. joulukuuta 2010

Terveellistä uutta vuotta!

Vuosi 2010 alkaa vedellä viimeisiä metrejään ja  samalla päättyy joululoma bloggailusta, jotta vielä yhden päivityksen saisin tungettua tämän vuoden puolelle. Asiaahan mulla ei ole oikeastaan mitään kovin erikoista, mitä nyt muutama pieni ihmetys ja tulevan vuoden suunnitelmia.

Loma on sujunut mukavasti. Joulukin tuntui yllättävän normaalille, vaikka miehistö ei ollutkaan sama kuin ennen. Kaava ei siis rikkoutunut, joten hyvä niin. Lahjoja tuli laidasta laitaan, vohveliraudasta sukkiin. Kynttilänhohtoisia iltoja perheen ja viinin kanssa, mahtavaa. Pikkuisen hirvitti jo ennen joulua, kun kävin vaa'alla punnitsemassa itseäni, josko elämäntaparemontti olisi taas tuottanut tulosta. No olihan se: neljä kiloa tippunut siitä kun tein tämän vaikean, itsehillintää vaativan päätöksen silloin marraskuun lopulla. Nyt kun tässä katselen itseäni ja mahaani peilistä mä tajuan, että kilojen karistaminen juuri ennen joulua ja joulun herkkuja voi olla huono ajatus... kaikki ne suklaat, kinkut sun muut namit ovat nyt kerääntyneet takaisin tuohon navan ympärille, varmasti kaikki ne neljä kiloa... 

Vaikka tässä vähän huono omatunto onkin ja ikävä sitä terveellistä, ravitsemussuosituksen ja pienen liikunnan mukaan elettyjä päiviä, mä en kuitenkaan anna itseni vaipua täydelliseen epätoivoon. Nyt mä ainakin tiedän, että mä pystyn tiputtamaan kiloja pienilläkin muutoksilla. Mä pystyn siihen! Eikä se ole ollenkaan niin kamalaa ja vaikeaa kuin kaikki väittävät. No okei, onhan se, ainakin ihmiselle, jolla on huono itsekuri roskaruoan suhteen ja sellainen peruslaiskuus kummittelee takaraivossa jatkuvasti. Mä olen kuitenkin päässyt yli nyt siitä, että syömisen suhteen elämäntaparemontti voi välillä luiskahtaa raiteiltaan, kunhan näin ei käy joka päivä. Oikeastaan, jos mua ei yhtään kiinnostaisi sukurasite ja tukkeutuvat verisuonet, mä voisin syödä ihan mitä vaan tuntematta huonoa omaatuntoa. Pointti onkin siinä, että mun pitäisi vaan kuluttaa se kaikki liikkumalla. 

Mun uudenvuoden lupaus vuodelle 2011 on seuraava: mä lupaan, vannon ja vakuutan, että meikäläinen on rantakunnossa 2011. Kesäkuussa, tai viimeistään heinäkuussa, tämä tyttö aikoo lähteä parhaan kaverinsa kanssa Yyterin hiekkarannoille päällään pelkät bikinit. Nimittäin mahamakkaroita ei oteta mukaan.

Ja mitä mä aion tehdä tämän eteen? Näin kuin kirjoitin jo marraskuussa.

Aiheesta toiseen. Ihmettelin tänäaamuna, miksi suomalaiset ovat kahvihulluja. Itsehän en juo kahvia ollenkaan, sillä en tykkää siitä. Kahvisuklaatkin jää syömättä. Ymmärrän vielä tietysti sen, että aamulla joku juo kupin kahvia ja ehkä toisen kupin päivällä, vaikka työmaan taukohuoneessa. Mutta kahvia jatkuvasti juovat ihmiset kummastuttavat mua suunnattomasti. Meillä oli koulussa muutama opiskelija, jotka hakivat kahvia jokaikisellä tauolla. Jokaikisellä. Heille kuulemma iskisi kova päänsärky, jos jättäisivät yhdenkin kupillisen juomatta. Ja sehän on totta, että Suomi on maailman kärkimaita kahvin kulutuksessa. Minua ainakin katsotaan välillä kieroon, kun ilmoitan etten juo kahvia ollenkaan. Olen valtavirrasta huomattavasti poikkeava.

Kuva täältä.
Mitä tästä voidaan sitten päätellä? Minä ainakin päättelisin, että kahvi on kohtalaisen vahva huumausaine tässä maailmassa. Jos paljon kahvia juomaan tottunut ihminen ei saakaan tarvittavaa päiväannosta, iskee vieroitusoireet päänsärky ja vapina. Vertaan tässä nyt esimerkiksi vaikka ihmisiä, jotka juovat paljon kahvia ja ihmisiä, jotka polttelevat silloin tällöin ruohoa. Kahvinjuojat ovat selvästi koukuttuneempia kahvin juontiin kuin toiset ruohon poltteluun. Kumpikaan ei kuitenkaan ole liiallisissa määrin terveellistä joten... kahvin terveysvaikutuksista täällä.

Paheksun kuitenkin huomattavasti enemmän jatkuvaa ruohon polttelua kuin jatkuvaa kahvin juontia.

20. joulukuuta 2010


Riina vetäytyy nyt joululomalle ja palaa astialle mahdollisesti vasta uuden vuoden puolella. Kirjotellaan sitten uudella tarmolla ja uusin ajatuksin! Yllä oikeastaan kaikki oleellinen, mitä haluan rakkaille lukijoilleni sanoa ennen joululomaa. Olkaahan ihmisiks! :)


P.S. Luova-aitta päivittyy normaalisti (mikä nyt sitten on normia...), en ole edelleenkään hylännyt sitä blogia!

19. joulukuuta 2010

Harjoittelu ohi ja ansaittu loma alkakoon!

Vuoden toinen työssäoppiminen on nyt saatu sitten päätökseen. Tulokset... no, hakkaavat Hatanpään harjoittelun mennen tullen ja siitä kertoo myös tämä ihana tunne, kun tietää onnistuneensa! Hyvillä mielin siis kohti joulua ja lomaa, jonka lasken virallisesti alkaneen jo torstaina, kun viimeinen työssäoppimispäivä oli ohitse.

Tykkäsin Pirkkalan terveyskeskuksen VOS1:stä ihan hirveästi! Työporukka oli aivan mahtava ja se oli ehkä yksi koko harjoittelun parhaimmista puolista. Ensimmäinen työpaikka IKINÄ, jossa en sanallakaan törmännyt selän takana paskanjauhamiseen. En sanallakaan. Jo se kertoo siitä, miten mukava työharjoitteluun oli aina lähteä, vaikka lähtö muuten ei olisikaan aina niin kamalasti kiinnostanut. Hoitoala on kuitenkin niin akkavoittoinen, että tähän ikävään juoruiluun ja selän takana puhumiseen törmää lähes aina, joka paikassa, koska me naiset... no, kaikki tietää että naiset on maailmanmestareita paskanjauhannassa. Opettaja kysyikin loppuarvioinnissa, että miten minä henkilökohtaisesti pidän yllä työkykyäni ja mun oli tähän kohtaan pakko mainita tämä kyseinen, oikeasti hieno asia, sillä itselleni työpaikan henkinen ilmapiiri on asia numero yksi. Suosittelen kaikkia hoitoalalla työharjoittelupaikan kanssa arpovaa soittelemaan Pirkkalan tk:n VOS1:lle.

Sinänsä harjoittelun osalta jäi harmittamaan "uusien" juttujen vähyys. Toki tuli paljon meikäläiselle uusia tilanteita, kuten vainajien laittoa, ja uskon kehittyneeni tulevana lähihoitajana paljonkin. Tk:n vuodeosastolla on kuitenkin niin erilaisia potilaita, että johan se jo itsessään tuo paljon kokemusta. Koin jopa tähänastisen hoitourani koskettavimman ihmiskohtalon. Kyseessä oli nuori ihminen, nuori ihminen, jonka sitten hoidin toisen hoitajan kanssa viimeiselle matkalleen... herkkänä ihmisenä oli ihan kamala katsella surevia omaisia. Ainut asia, johon haluankin keväällä viimeisessä työharjoittelussa kokemusta on omaisten kohtaaminen, tilanteessa kuin tilanteessa. Mä tunsin itseni nimittäin erittäin typeräksi, kun edessä seisoi omaisia, joilta oli juuri kuollut vaimo ja tytär, ei siis vanhakaan, enkä mä osannut sanoa mitään. Miettikää, mitä siinä voi sanoa? Ei voi vedota edes korkeaan ikään. Tästä aiheesta mä teen siis opinnäytetyötä, joten sen kannalta tästä tuli hyvää perspektiiviä kyseiseen asiaan, mutta...

No, nämä kuusi työharjoitteluviikkoa olivat kuitenkin aivan mahtavat ja tiedän nyt vahvemmin, että olen oikealla alalla. Mitäpä sitä enää sen enempää pohtimaan? Vielä kun saisi työssäoppimistehtävän valmiiksi. Palautus olisi huomenna, mutta... noo, se voi olla että se menee uuden vuoden puolelle...

Joulufiiliksetkin alkaa olla kohdillaan hiljalleen, vaikka meinasi vähän harmittaakin tämän vuoden erilainen joulu, kun koko sakki ei olekaan kasassa. Ehkä tästä kuitenkin tulee ihan mukava joulu, ehkä mun on aika tottua erilaiseen jouluun. Toki tänään on tapahtunut jotain sellaista, joka varmasti tulee varjostamaan joulua, surullinen perhetapahtuma, menetys... mutta aion omalta osaltani tehdä kaikkeni, että joulu olisi ihana, myös muiden mielestä. Mähän rakastan joulua ja haluan, että kaikki muutkin rakastaa ja viihtyy. Huomenna aion ainakin leipoa piparkakkumuffineja. Löysin googlettamalla oikein namilta kuulostavan ohjeen.

Tästä surullisesta perhetapahtumasta puheenollen... mä huomaan taas olevani yltiöempaattinen. Mä en vaan voi olla ajattelematta, miltä tämä tuntuu mun äidistä, joka kevättalvella menetti juuri äitinsä. Mun olo on niin raskas, kun mä suren äitini puolesta ja mietin, kuinka kamalalta tästä tuntuu parhaillaan. Jotenkin mulla tuli tästä koko aiheesta halu kuunnella musiikkia, joka pureutuu niin vahvasti elämän todellisuuteen, murheisiin, uskollisuuteen ja kaihoon. Tässä alla niistä muutama, jotka muuten kaikki ovat legendaarisen Junnu Vainion tuotosta. Suosittelen kuuntelemaan sanoja, niissä on sanomaa enemmän kuin missään.

Kotkanpoikii ilman siipii

Vanhojapoikia viiksekkäitä

Albatrossi

Ja mitä etenkin viimeiseen kappaleeseen tulee, niin pitäkäähän rakkaat lukijat kiinni unelmistanne :)

14. joulukuuta 2010

Itsetunto on... sanoisinko, melko kinkkinen asia. Mikäs siinä jos itsetunto on täydellinen eikä se koe koskaan kolhuja, mutta olenko mä ihan väärässä jos mä väitän, että jokainen tuntee itsensä joskus pieneksi, mitättömäksi ja epäonnistuneeksi? Mä itse olen aina ollut vähän ujo, etenkin vieraiden ihmisten seurassa, mutta viisi vuotta sitten lukion päätyttyä mä en ollut koskaan tuntenut oloani epävarmaksi. Viime aikoina tunne on kuitenkin uhkaavasti esitellyt itseään mulle ja mä en tiedä miksi. 

Tai ehkä tiedänkin. Mä olen miettinyt, voiko se johtua siitä, että viisi vuotta sitten mä olin... no, useamman kilon hoikempi. Mulla ei ollut mahamakkaroita. Mun paras kaveri sanoi mulle tässä syksyllä, että mä olin silloin lukioaikoihin juuri sellainen kuin horoskoopiltaan skorpionin tuleekin olla: aggressiivisen seksuaalinen ja itsevarma. No, en mä aggressiivisesta tiedä, mutta kun mä kuulin ääneen sanan 'seksuaalinen', mä tajusin mun parhaan kaverin olevan ihan oikeassa. Mä olin seksuaalinen, pukeuduin tissipaitoihin eikä mua juuri kiinnostanut, mitä muut siitä ajattelee. Miksi mä en enää tee niin? Kyllä mä haluaisin, se on oikeasti mun perusluonne, sanokoot astrologian vastustajat mitä tahansa, mutta... nyt mä ajattelen enemmän sitä, mitä muut ihmiset ajattelee, jos vähän pyöreä nainen pukeutuu paljastavasti. Siis vastaus on kyllä, kyllä viiden vuoden aikana kertyneet kilot vaikuttavat itsetuntoon. Ja sekös suoraan sanottuna vituttaa.

Tämä mun paras kaveri on puhunut mulle paljon muitakin viisaita sanoja. Yksi niistä menee sanomaltaan jotenkin tähän suuntaan: sillä ei ole mitään väliä oletko sä pitkä tai pätkä, ohut tai paksu, ainut mikä ratkaisee on asenne. Asenne. Kyllä, minä tartuin heti sanaan 'asenne' ja olen parhaani mukaan pitänyt yllä kovaa asennetta, juuri sitä, ettei ihan oikeasti kaikki riipu siitä mitä vaaka näyttää. Niinhän se on, ihan oikeasti. Jopa minä, joka näitä kilojani vihaan juuri siksi että ne vaikuttavat nyt negatiivisesti mun omakuvaan, tiedän että oikeanlainen asenne, se miten ihminen kantaa itsensä on se juttu. Eikä pelkästään ulkonäöllisesti, vaan tämä koskee kaikkea, missä ihminen voi tuntea itsensä luuseriksi. 

Mä olen onnistunutkin aika hyvin tässä asennemuutoksessa. Aika hyvin. En täysin. On hetkiä, kun mä katson itseäni peilistä ja mä tiedän pystyväni vaikka maailman valloitukseen, mutta seuraavana päivänä mä en edes halua katsoa peiliin, koska mua ketuttaa jo valmiiksi se ääliönaama, joka sieltä katselee takaisin. Yleisesti ottaen mä kuitenkin olen täysin tyytyväinen kaikkeen mitä mulla on. Mä kuitenkin haluan kertoa yhden jutun, joka sai tässä taannoin mun itsetunnon horjumaan - ja pahasti. Se on tositarina myös siitä, että huono itsetunto ja mustasukkaisuus kävelevät niin käsi kädessä!

Mä ja Mikko oltiin kaveripariskunnan kanssa baarissa tässä taannoin tuolla Savon suunnalla. No, keksittiin siinä sitten, että otetaan kisa: naiset vs miehet ja kummat saa enemmän "pokia" illan aikana. Sehän kuulosti hauskalta pikkupäissään ja minäkin olin melko innoissani mukana, huiman asenteeni ja itsetuntoni voimin. Niin. Kunnes mä tajusin jossain kohtaa, että mut torjuttiin joka suunnalta. Joka suunnalta. Hiljalleen se asenne alkoi siis ottamaan hittiä ja kovaa. Vaikka mä oikeasti pinnistelin pitääkseni asenteeni kohdillaan, mitään ei tapahtunut ja mä tunsin itseni täysin mitättömäksi, turhaksi, epäonnistuneeksi, rumaksi, läskiksi... no, listaa voisi jatkaa ainakin kilometrin verran. Oloa ei mitenkään helpottanut se, että mä huomasin Mikon löytävän naisia itselleen välittömästi tanssilattialta. Ja siinä samassa mä olin myös äärettömän mustasukkainen ja tuon pitkän edellämainitsemani listan jatkoksi mä en tuntenut itseäni edes Mikon arvoiseksi. No, mun kisani loppui sitten siihen.

Yllä oleva stoori kuulostaa nyt selkeästi ja jälkeenpäin ajateltuna täysin typerältä ja lapselliselta, mutta koska näitä "kohtauksia" tulee mulle aina välillä, mä tiedän, että se on kuitenkin täysin todellista ja täysin lamaavaa. Siihen ei auta edes lohduttavat tai tsemppaavat sanat. Kun joku keksisi, mikä siihen tunteeseen auttaa, niin mä tarjoaisin sille tyypille kaljan, ellen toistakin. Mä en tällä kaikella tarkoita sitä, että mä tekisin niillä tuntemattomien miesten huomion osoituksilla mitään sen kummallisempaa; mähän olen parisuhteessa. Parisuhteesta huolimatta mä kuitenkin uskon, että jokainen nainen, ja mieskin, tarvitsee aika ajoin positiivista huomiota vastakkaiselta sukupuolelta. Vaikka sitten sen itsetunnon kohottamiseen.

Mulla olisi tähän vielä vaikka kuinka miljoonasti asiaa, mutta mulla alkaa olla taas vaihteeksi kiire iltavuoroon. Sen mä kuitenkin haluan vielä varmistaa teille, rakkaat lukijat, ettei mun elämäntaparemontti liity milläänlailla siihen, että muut ihmiset pitäisivät mua jotenkin parempana. Päinvastoin, miten mä siitä muutun mitenkään, jos mä laihdutan? En mä kaunistu laihduttamisen myötä, ei kukaan kaunistu. Mun elämäntaparemontti ja sen tulokset ovat vain ja ainoastaan mua itseäni varten.

Miksi lihavat eivät voi olla kauniita, jos laihatkin voivat olla rumia?
                                                                                         Oma lainaus

8. joulukuuta 2010

Mulla ei ole mitään asiaa...

... kunhan vain muuten kirjottelen, kun edellisestä päivityksestä näyttäisi olevan jo lähemmäs viikko aikaa. On ollut niin meno päällä, ettei ole oikein kerennyt istahtaa koneen ääreen oikein kunnolla, eikä oikein ole ollut mitään maata mullistavaa aihettakaan. Tälläkin hetkellä mulla on oikeastaan kiire. Kiire lenkille, sillä mulla on tänään taas vaihteeksi iltavuoro ja aamut ovat täynnä tekemistä. Tällä hetkellä olisi esimerkiksi järkevää kirjoittaa joko työharjoitteluun kuuluvaa hoito- ja palvelusuunnitelmaa tai vajaan kahden viikon päästä palautettavaa syventävää tehtävää. Aiheena siinä eturauhasen liikakasvu, todella mielenkiintoista, enkä ole siis edes aloittanut vielä. Kiire tulee, yllättäen.

Huono omatunto, kun on jäänyt Prinsessa Jään kirjoittaminen myöskin täysin paitsioon. En ole ihan pysynyt mun laatimassa aikataulussa juuri viimeaikaisten kiireellisten juttujen takia, joten 7. luku jäänee julkaistavaksi viimeistään jouluviikolle. Pahoitteluni siis siitä.

Musta on ollut ihan outoa, että mulla voi todella olla näin kiireinen elämä. Ennen sitä on vaan käynyt koulussa  ja enemmän harvemmin kuin useammin lähtenyt iltaisin vaikka käymään jossain. Nyt työharjottelun aikana tuntuu, että aika loppuu ihan oikeasti kesken, mitä ei ole tapahtunut vielä oikeastaan koskaan aikaisemmin mun elämässä. Kai se on se vuorotyö... aamuvuorot olisivat kaikista ihanteellisimpia vuoroja, sillä silloin jäisi koko iltapäivä ja ilta aikaa hoitaa asioita, mutta toisaalta vihaan aamuherätyksiä. Paitsi etten mä vihaisi niitä läheskään niin paljon, jos ei tarvitsisi herätä herätyskelloon. Vihaan ehkä enemmän herätyskelloja kuin aamuherätyksiä. Iltavuorot taas ovat mukavia, sillä ne sujahtavat aina mukavan nopeasti ohitse eikä tarvitse herätä aikaisin. Toisaalta iltavuorossa koko päivä menee "hukkaan". Ja tällä viikolla... no, lähes kaikki iltavuoroja. Missähän välissä sitä tosiaan noita koulujuttuja saisi tehtyä?

Elämäntaparemonttitilanne on pysynyt suhteellisen hyvänä. Viime viikonlopun voi kuitenkin askea rajuksi takapakiksi, sillä mun ja Mikon vierailu Savon syrämessä lähti ruokailun osalta hieman käsistä... käytiin grillillä ja pitsalla, juotiin kaljaa ja syötiin sipsejä. Vaikka toisaalta, mä en missään vaiheessa kieltänyt itseltäni herkuttelua, joten sanana 'takapakki' on hieman väärä. Viikonlopun herkuttelu oli ehkä pieni miinus muuten terveellisten elämäntapojen joukossa, kuten myös liikunnan jääminen tauolle muutamaksi päiväksi. Sen osalta huonoa omaatuntoa potien, aionkin tästä lähteä juuri lenkille. Ja saldona kolmen viikon jälkeen miinus kaksi kiloa, btw! Vielä kun saisi sen näkymään jossain... 

kuva täältä.
Ennen kuin vedän kuitenkaan lenkkikamoja niskaan on mun pakko todeta vielä se asia, että joulunalusaika työpaikalla, uskoisin että tämä on täysin työpaikasta riippumatonta, elämäntaparemontti terveellisen ruokavalion osalta on äärimmäisen vaikeaa. Tuntuu ihan kamalalle mennä työharjoittelussakin taukohuoneeseen, kun pöytä notkuu suklaakonvehtirasioita ja ties mitä herkkuja! Voisiko työpaikoille tulla sellainen sääntö, että herkkujen tuominen olisi kiellettyä? Nimim. sen verran vielä tunnustan, että olen mä niitä herkkuja sieltä pöydiltä vähän syönyt...

2. joulukuuta 2010

Riinan uusi hömpötys

Niinhän tässä taas kävi, että aloin taas hömpöttämään ja innostuin viime yönä yövuorossa kaiken sen "kiireen" keskellä selaamaan erinäisiä nettisivuja. Ei voi muuta sanoa kuin että voi tätä minun ulkomaiden kaipuuta! Nettisivu oli nimittäin kilroy.fi ja entistä hurjemmat suunnitelmat alkoivat taas uhkaavasti avautua mun unisten silmien edessä.

Joten ihan vain kaikille tiedoksi, että tällä kertaa tämä tyttö on lähtemässä vapaaehtoistyöhön Afrikkaan! Joo, aika hurja suunnitelma, omastakin mielestäni, mutta kuten Mikon yllättävän myönteistä suhtautumista lainaten: ei mahdoton ajatus. Tietystikään. Taaskaan. Ilmoitin tänäaamuna nimittäin Mikolle näistä suurista kuvioistani ja vastoin mun odotuksia, Mikko ei tyrmännyt koko ideaa. Okei, eihän tuota miestä mikään orpolasten kanssa työskentely kamalasti kiinnosta, mutta esimerkiksi Afrikan kohteissa, Keniassa ja Tansaniassa, olisi mahdollisuus toisenkinlaiseen auttavan käden ojentamiseen, kuten ympäristönsuojeluun. Enitenhän mua kiinnosti Ecuador ja Galapagossaarten uhanalaisten eläinten suojelemishommat, kuten myös Mikkoa,  mutta kohde vaatisi muutaman muun etelä- ja keski-Amerikan kohteen tavoin espanjan kielen taitoa. Tällä hetkellä en osaa espanjaa. 

Tarjolla vapaaehtoistyömaista ovat siis Ecuador, Meksiko, Peru, Thaimaa, Intia ja itsestäni mielenkiintoisimmat kohteet Tansania ja Kenia Afrikan mantereella. Kyseessä olisi "komennusjaksoja" kuukaudesta puoleen vuoteen, mutta koska mulla tai Mikolla ei ole kokemusta ns. seikkailumatkakohteista, neljä viikkoakin olisi oikein loistava pätkä tutustua johonkin aivan uudenlaiseen maailmaan. Valitettavaa ja surullista, mutta totisinta totta on se, etten mä varmasti selviäisi kuukautta pidempään ilman sähköä. Kilroyn esitteessä lukee: "vapaaehtoistyöntekijä asuu usein paikallisessa perheessä ja olot voivat olla hyvinkin erilaiset kuin mihin olet kotona tottunut. Sisävessaa ja sähköä ei saa pitää itsestäänselvyytenä." ja ensimmäinen kauhuskenaario minulla syntyi siitä, missä saisin ladattua kamerani akun. Sähköttä ja sisävessatta eläminen voisi kuitenkin olla siinä määrin opettavainen kokemus, ettei ainakaan toiste hirvittäisi matkustaa alkeellisempiin olosuhteisiin ja maailma voisi avartua eteen ihan uudenlaisena, eikä välttämättä edes negatiivisena.

Tansania. Kuva täältä.
Eniten siis kiinnostaa Tansania, jos Galapagossaaria ei nyt voi mukaan laskea sen espanjan kielen osaamattomuuden takia (tarjolla kyllä olisi espanjan kielikursseja, mutta...). Kilimanjaron ja Sansibarin maa itä-Afrikassa. Mulla olisi ihan oikeasti tänään tarkoitus lähettää Kilroylle suuri kysymyssähköposti kaikesta vapaaehtoistyöhön liittyvästä. Etusijalla ovat kysymykset majoituksen ja ruokailun kustannuksista (lennot työntekijö luonnolisesti maksaa itse) ja onko mahdollista lähettää pariskunta yhdessä samaan kylään ja silti toimimaan erilaisissa tehtävissä. Lisäksi minua todella kiinnostaa, pitääkö todella paikkaansa, että "...ja hakea voi kuka tahansa yli 19-vuotias suomalainen.", vai onko esim. ammatilla tai opiskelupaikalla loppupeleissä jotain vaikutusta työntekijöiden valintaan. 

Kilimanjaro. Kuva täältä.
Mä puhun tästä nyt niin kuin mä todella olisin ensi kesänä lähdössä Tansaniaan vapaaehtoistyöhön Mikon kanssa, mutta asia ei toki ole niin. Tämmöinen se vaatii suunnittelua ja pohtimista varmaan enemmän kuin tavallinen reppureissumatka Nepaliin (johon rahankeräys on edelleen käynnissä ja majoitusrahat ovat ainakin jo koossa!), puhumattakaan eräiden tärkeiden ihmisten hyväksyntää. Voin nimittäin sieluni silmin jo kuvitella vanhempieni ilmeen, kun kerron lähteväni kuukaudeksi Afrikan savanneille vapaaehtoistyöhön. Siis vapaaehtoistyöhön, josta ei saa edes palkkaa! Olisin varmasti hyvin hyvin ajattelematon nuori nainen siinä kohtaa, jonka kuuluisi etsiä itselleen ihan oikeita töitä. Niin... kysehän nyt olisi yhdestä maailmaa avartavasta kuukaudesta ja itselle hyvää mieltä tuottavasta hankkeesta. Lisäksi CV:ssä maininta vapaaehtoistyöstä Afrikassa nostaisi meitsin pointseja työhaastattelussa, varmasti! 

Kysehän on siitä, mitä mä haluan elämälläni tehdä ja jos mä yhden kuukauden siitä "haaskaan" samoilemalla savannilla kirahvien kanssa, niin sitten mä teen niin. Saattaahan olla, että mä vihaan koko hommaa ja haluan vain äkkiä kotiin. Sen mä kuitenkin tiedän, että kokemuksena reissu olisi ikimuistoinen ja antaisi uusia näkökulmia tähän välillä niin tylsään ja arkiseen elämään.

Jouluko minut nyt saa vapaaehtoistyötä harkitsemaan vai mistä tämä konkreettinen halu päästä auttamaan? Jos kiinnostuit aiheesta, tässä suora linkki Kilroy.fi:n vapaaehtoistyösivustolle. Lähde ihmeessä mukaan!

(EDIT: Mikko hermostui nyt niin, että toistan nyt vielä uudestaan: me ei olla lähdössä vielä yhtään mihinkään. Kaikki on taas tätä kuuluisaa riinahömpötystä, joka ei koskaan välttämättä edes johda mihinkään. Toisaalta olisi mukava kerrankin tehdä jotain villiä ja todella toteuttaa asioita, joita haluaa elämässään tehdä.)

1. joulukuuta 2010

Jouluspecial

Mä rakastan joulua. Perinteistä, lahjapaperikahinan ja joululaulujen siivittämää juhlaa, joka alkaa epätoivoisesta  tarpomisesta jouluruuhkassa joululahjoja etsien, huipentuu 24. päivä perheen kesken vietettävään aattoon ja loppuu toisena joulupäivänä kylläisenä kaikista ihanista mauista, tuoksuista, tunteista ja kuvista. Joulu on ehdottomasi mun suosikkijuhla. 

Mä olen joskus muutamia vuosia sitten kirjottanut pienen joulunovellin, epävirallisen kaavan, jota mukaillen mä muistan viettäneeni lähes elämäni jokaisen joulun. Vaikka joulu on aina ihana ja huoleton, kaavasta poikkeaminen voi ottaa koville, vaikka se ei ole ylitsepääsemätöntä. Kun viettää tarpeeksi monta joulua saman kaavan mukaan, on kaavaa vaikea muuttaa: olen tässä asiassa ns. kaavoihin kangistunut. Viime aikoina jouluaaton lähes tunnilleen tarkka kaavoittuminen on alkanut kuitenkin särkyä ja ajatus tuntuu pelottavalle: mitä tapahtuu vuoden ihanimmalle juhlalle? Mä haluan kuitenkin jakaa nämä lähes kaikki 22 kaavan mukaan vietettyä joulua lukijoideni kanssa ja olen julkaissut Joulun kaavan Luovan aitan puolella.

Kaavasta on joskus poikettu ja mua on lähes pelottanut ne pettymyksen tunteet, jotka se on saanut mussa aikaiseksi. Mä niin rakastan jokaista joulun kaavan yksityiskohtaa, että mä haluaisin tarjota vastaavanlaisen joulun joskus omillekin lapsilleni. Voitte vaan kuvitella, miten sekavia tunteita minussa heräsi kuullessani, että ensi jouluna meitä onkin aattona vain neljä ihmistä juhlimassa ja loput saapuvat paikalle vasta joulupäivänä. Eniten mua tässä miehistövahvuuden puutteessa pelottaa se, että se voi jollain tavalla vaikuttaa jouluaaton tapahtumien kulkuun, kaavan muutokseen. Nyt mä olen kuitenkin vähän skarpannut ja päättänyt, ettei se saa häiritä mun joulun viettoa tai pilata sen tunnelmaa. Jos se minusta yhtään riippuu, kaava pysyy samana.

Joulun tienoo 2008
Mä en ole ihan varma, mikä se "juttu" on, joka mua joulussa niin paljon kiehtoo. Se saattaa olla se perheen yhdessäolo, jolloin lähes kaikki keskinäiset riidat unohdetaan ja keskitytään vain hauskanpitoon. Se saattaa olla joululaulut, joita ilman joulu olisi todella kuiva ja tylsä. Syynä on ehkä kaikki, mitä joulusta saa irti ihmisen kaikilla aisteilla. Aisteista ja joululauluista puheenollen, myös minulla on ehdottomat joululaulusuosikkini. Alla niistä muutama.

Vesku Loiri - Sydämeeni joulun teen


Joel Hallikainen - Tonttu

Tämän kappaleen jouluisuutta mä olen pohtinut, sillä tonttujahan on liikkeellä muulloinkin kuin jouluna eikä tässä mainita sanallakaan 'joulua'. Tätä kuitenkin soitetaan jouluna, joten ehkä se on sitten uskottava joululauluksi. Aivan uskomattoman ihana kappale, jonka sanoista tulee osittain mieleen koti Koskenpäällä, Kangasniemi.

Bing Crosby - White Christmas

---
Tänään aukesi siis ensimmäinen joulukalenterin luukku. 23 yötä ja joulu on täällä. Rauhallista joulun odotusta kaikille!

P.S. Jouluhömpötystä luvassa vielä lisää ennen h-hetkeä!