24. elokuuta 2011

Ylös, ulos ja lenkille!

Syksy on ihanaa aikaa. Tuntuu, että juuri syksyisin saa aina uuden mahdollisuuden olla parempi ja aloittaa uusia harrastuksia, yleensäkin syksy on sellaista tietynlaista uudistautumisen aikaa. Tänäkään vuonna nämä syyskesän lumoavat illat ja auringon erikoinen valo eivät pettäneet ja em. tunne on ja pysyy, vaikka lähes ensimmäistä kertaa elämässäni mulla ei alakaan koulu. Kesällä vähiin jäänyt kuntoilukin on nyt mukava aloittaa taas oikein kunnolla. Vaikka ulkona kaikki alkaakin vain mädätä, niin silti ilma on raikas ja hyväntuoksuinen.

Jotta kuntoilumotivaatio säilyisi korkealla, kävin eilen ostoksilla. Mikäänhän ei motivoi kuntoilemaan enemmän kuin ajatus siitä, että siihen on sysännyt rahaa - paljon rahaa. Kävin sitten eilen Koskikeskuksen Stadiumissa etsimässä kunnon lenkkitossuja. Olin jo pitkään haaveillut näistä Puman kiinteyttävistä kengistä ja mukaanhan ne sieltä lähtivät heti ensikokeilun jälkeen. Siinä sivussa ajattelin piristää lenkkeilynäköä hieman uudella tuulta ja vettä pitävällä pinkillä ulkoilutakilla (jotka muuten sopivat training kenkien kanssa loistavasti yhteen!).

Pinkki takki syyskeleihin!
Jalan lihaksia aktivoivat ja samalla niitä kiinteyttävät kengät kuulostavat kyllä aika hullutukselta. Mun oli kuitenkin jo eilen pakko kokeilla näitä aluksi jalassa hassulta tuntuvia treenikenkiä ja rempaisin tunnin mittaisen reippaan kävelylenkin. Kahdenkymmenen minuutin jälkeen mun jalat, etenkin pohkeet, olivat aika väsyksissä. Joko se kaikki oli silkkaa toiveajattelua tai sitten kengät todella tehostivat kävelemistä.

Ensivaikutelma "pyöryläpohjakenkiin" oli siis positiivinen. Musta tuntui kävellessäni, että mun pylly keinuu typerän näköisesti puolelta toiselle (mitä siis ei käy tavallisten tossujen kanssa), joten kyllä nuo ainakin liikettä tuntuivat lisäävän! Nyt on motivaatiota lähteä lenkille, vaikka sateella! Kengissä on goretex-pinta, joten edes sade ei ole enää käypä tekosyy jättäytyä lenkiltä pois!

PUMA
Kävelykengät/PUMA  osoitteesta stadium.fi



Vuodenvaihteessa tuossa puolen kilometrin päässä starttaa uusi GoGo-liikuntakeskus. Ajattelin edelleen motivoida itseäni liikkeelle kalliin kuukausimaksun voimin!

Syksyn kunniaksi päätin myös uudistaa pääkopan ulkokuoren, josta näkyy vilahdus tuossa takkikuvassa.

22. elokuuta 2011

Vika ei ole meissä aina!

Tänään on tullut jälleen kerran pitkin päivää pohdittua tätä omaa hoitajuutta ja hoitajuutta yleensäkin. Kaikki varmaan tiesivätkin, että hoitajatkin ovat vain ihmisiä. Ihmisiä, joilla on tunteet. Jos joku pitää hoitajia eräänlaisina yli-ihmisinä, joiden täytyy kestää työssään kaikki paska ja silti aina vaan hymytä kuin joku idiootti, niin morjens teille! Ei kannata lukasta seuraavaa avautumista.

Hoitajan duuni on mukavaa ja sopivan haastavaa. Tai niin sen pitäisi olla. Lähihoitajana, ammattinimikkeen mukaisesti, tulee olla potilasta lähellä ja tukea tätä erilaisissa elämän myllytyksissä, joihin sairaanhoitajat eivät muilta hommiltaan kerkeä. Homma tapahtuu siis ihmisten lähellä, lähempänä kuin normaalisti asiakaspalveluammateissa. Itse tykkään höpötellä mummujen kanssa maailmanmenosta ja nykyajannuorista, kuunnella tarinoita sodasta ja päivitellä tylsää säätä. Tänään tämä kaikki tuntui jotenkin niin kamalan kaukaiselta.

Työvoiman puute. Sana, jota olen aikaisemminkin syyttänyt hoitajien maineen pilaamisesta (pyydän jo etukäteen anteeksi suorat ja valaisevat sanani tai jos joku tästä kirjoituksesta päättää vetäistä herneen nenäonteloon). Meidän osastolla on huutava työvoiman puute. Hoidimme tänään kahden hoitajan voimalla parisenkymmentä potilasta. Sen kiireen jos omaiset olisivat nähneet, ei olisi kunnian kukko laulanut. Ei toivoakaan, että olisimme ehtineet suihkuttaa jonkun potilaan. Vaikka se kuinka kuuluu potilaan oikeuksiin ja hoitajan velvollisuuksiin, meillä ei yksinkertaisesti ole käsiä suihkutuksiin. Meillä ei ole aikaa. Meitä on liian _vähän_! Ja kyllähän se alkaa vituttaan.

Jatkuva kiire on niitä kamalimpia asioita, joita työssäni tiedän. Tavarat tippuilee käsistä, verenpaineet huitelee ehkä miljoonassa, työyhteisö on täynnä pientä kahinaa ja mikä surullisinta: lähellä olemiseen ei riitä aikaa. Pienimmätkin vastoinkäymiset synnyttävät sellaisia sananparsia, joita ei vanhusten kuullen sopisi edes lausua, mutta jotka kuitenkin väkisin pihisevät huulien välistä ulos. Hoitaminen on kolkkoa ja vakavaa. Tänään tuntui jopa siltä, että potilaita pelotti meidän hoitajien kylmä hoitaminen. Kylmä, niin. Kiire tekee kylmää. Vaikka sä kuinka yrität pitää naamallasi ystävllisen hymyn, tai edes mitäänsanomattoman neutraalin katseen, niin jostain välistä se sun todellinen olotila vain säteilee.

En ole mitenkään ylpeä päivän työpanoksestani. Tai ei siinä mitään vikaa ollut, painoin käytävän päästä päähän kuin mikäkin hullu koko päivän, mutta mua jäi harmittamaan etäinen kosketus potilaisiin. Ei ollut aikaa jäädä vaihtamaan muutamaa sanaa ja kireä tunnelma johti siihen, että potilaan kanssa keskusteleminen jäi kohtaan "hyvää huomenta". Sitten vaan pikaisesti homma pakettiin ja seuraavaan huoneeseen. Tämän päiväinen työskentely ei ole lähihoitajuutta nähnytkään. Ottaa kalloon. Missä kohtaa pomot tajuaisivat, että tämä tilanne johtaa ennen pitkää ainoastaan omaisten valituksiin, työntekijöiden sairauslomiin ja potilaiden pelkäämiseen?

Omaisten valituksista puheenollen. Luulen, että yllämainitsemani syy on yleisin syy siihen iänikuiseen wc-käyntikysymykseen ja muuhun, mistä lehdissä kirjoitellaan. Tiedättekö, miksi Hilmoa ei viedä wc:hen, kun hän on jo viisi minuuttia sitten kutsunut hoitajan paikalle? Miksi häntä ei viedä vessaan? Tänään jos joku omainen olisi tullut kyselemään tai nipisemään jostain vastaavasta, olisin varmasti vain kääntynyt ja kävellyt pois. Ihan vain siksi, että yritän säilyttää näitä epätoivon alle musertuneita rippeitä lähihoitajuudestani enkä missään tapauksessa voisi räjähtää omaisten kasvoille.

Kaikki puhuvat muutoksesta, mutta mitään ei kuitenkaan tapahdu. Älkää kuitenkaan aina osoittako sormillanne juuri hoitajia. Mä tiedän, että me yritetään kaikkemme. Ainakin minä yritän, mutta ihminen minäkin vain olen. Olen puhunut.

19. elokuuta 2011

Kooste kesästä 2011

Mökillä

Kalamies

Ukkosmyrsky Päijänteellä

Yyterin sannoilla...

... parhaan kaverin kanssa.

Heinäfest 2011
Loppuun vielä kaksi menneestä kesästä muistuttavaa biisiä.

On the Floor


Reggaerekka (Yyterisydän!)

Ajatuksia ruokavaliosta, jälleen kerran!

Joudun nyt hieman syömään sanojani laihdutusvinkkieni osalta. Tai oikeastaan aion rikkoa näitä omia"sääntöjäni", joita noudattamalla olen saanut painoani tippumaan. Miksi sitten teen näin? Koska nyt tuntuu siltä, että laihtuminen on pysähtynyt kuin seinään.

Olen pitänyt karppaamista ja muutenkin vähähiilihydraattista ruokavaliota aina hieman omituisena, koska se jo pelkällä ajatuksellaan sotii nykyisiä ravintosuosituksia vastaan. Ihmisen kuuluisi saada puolet energiastaan juurikin hiilihydraateista, tärkeämpää siis olisi valita huonojen hiilihydraattien joukosta ne paremmat, ns. hitaat hiilihydraatit, jotka pitävät nälkää pitempään (tummat ja täysjyväiset tuotteet). Okei, ravintosuosituksia on viime aikoina tunnuttu tarkastelevan hyvinkin kriittisesti, mutta lohduttaudun ajatuksella, että tuskin suositusten laatijatkaan mitään amatöörejä ole. Jokainen ihminen on kuitenkin erilainen ja kyseessähän on vain suositus. Kaikille ei sovi kaikki.

Pointti on kuitenkin se, että olen nyt päättänyt vähentää hiilihydraatteja ruokavaliostani, vaikka syönkin pääasiallisesti täysjyvää ja olen saanut tällä keinoin turhan turvotuksen häviämään kevään aikana. Tähän päätökseen on oikeastaan kaksi syytä, joista toisen tuolla ylhäällä jo mainitsinkin: laihtumiseni on pysähtynyt. Toinen syy on puhdas uteliaisuus. Vähähiilihydraattisesta ruokavaliosta on käyty niin paljon ristiriitaista keskustelua, että mua alkoi kiinnostaa, mitä se sitten mulle tekee. Jotkut ylistävät karppauksen maasta taivaaseen, jotkut eivät hyödy siitä mitään.

Tarkoituksena olisi ainakin vähentää leivän ja pastan syöntiä. Ideana ei siis ole himokarpata, vaan pikkuhiljaa kokeilla, mitä mun keholle tapahtuu, kun hiilihydraattien määrä vähenee. En ala laskemaan mitään hiilarimenekkiä, se tuntuu liian tosikkomaiselle ja stressaavalle. Sen sijaan, että hiilihydraattien osuus vähenee, ajattelin lisätä avopuoliskonikin suosimia proteiineja. Avopuoliskolle proteiinit tuntuvat olevan "se juttu", koska hän käy säännöllisesti salilla. Täytyy kuitenkin muistaa, että proteiinejakaan ei saisi määräänsä enempää syödä, se on lähinnä kettumainen rasite munuaisille ja myöhemmin altistaa herkemmin esim. munuaisten vajaatoiminnalle (lähde: R.T, munuaissairaanhoitaja lähihoitajaopinnoissa). Gramma painokiloa kohden tulisi riittää päiväannokseksi (vanhuksilla 1,5g/painokilo).

Lähitulevaisuudessa ajattelin myös kokeilla täydellistä kehon puhdistautumista ja paastota. Mulla ei ole hajuakaan paastoamisesta ja pelkkä ajatuskin alkaa lähinnä pyörryttää. Kylmiltään mä en lähde paastoamaan, enkä etenkään ilman terveellistä ohjeistusta, joten ajattelinkin käydä esim. luontaistuotekaupoissa kyselemässä turvallista tapaa paastota, vaikka vain muutaman päivän ajan. Tiedä sitten sopiiko se ollenkaan mulle, joka tekee niin fyysisesti kuin henkisestikin raskasta duunia. Saattaa hyvinkin olla, etten mä koskaan lähde tätä leikkiä testaamaan, mutta ajatuksena kehon puhdistaminen kaikesta kuonasta tuntuu... no, terveelliselle.

16. elokuuta 2011

Turhaa löpinää tulevaisuuden plääneistä!

Niinhän siinä sitten kävi (niin kuin joku anonyymi keväällä minua lohduttelikin), että meikäläisen työt jatkuu nyt ainakin joulukuun loppuun asti tuolla Rauhaniemessä. Osastolla todellakin on huutava pula työvoimasta ja osastonhoitaja vannotti mulle, ettei päästä mua lähtemään! Hui! Ei vaan, mulle on pääasia, että on töitä. Mun mielestä on ihanaa tienata. Ihanaa, kun on varaa tehdä juttuja ilman että tarvitsee koko ajan miettiä, saako sitä seuraavalla viikolla kaupasta ruokaa.

Osastolla olisi tarjolla myös vakipaikka ja oh kehotti mua hakemaan sitä. Toisaalta vakinainen työpaikka olisi aivan mahtia, mutta en tiedä olisiko juuri tuo osasto ihan se mun juttu. Pelkkien vuodepotilaitten ja vanhusten hoitaminen ilman haastavaa sairaanhoidollista osiota tuntuu kamalan tylsälle eikä ollenkaan sille, mitä mä haluaisin. Se oikeastaan on juuri sitä stereotypistä lähihoitajan duunia. Toisaalta mielellänihän mä vakinaistuisin; eihän se tarkoita, että mun olisi silti oltava koko loppuelämä tuolla töissä. Ainahan sitä paikkaa voi vaihtaa, jos alkaa tympiä!

Kuitenkin mä olen varma, että muutaman vuoden sisällä haen jälleen opiskelemaan. Mulla on oikeastaan kolme vaihtoehtoa, yksikään ei mitenkään omituinen siihen nähden, että olen lähihoitaja. Musta tulee isona ehkä fysioterapeutti tai sairaanhoitaja. Jaa, mikäs se kolmas olikaan? No sekin oli sairaanhoitaja, mutta koulutus olisi lontoon kielellä. Mä en oikein tiedä, mikä siinäkin kiehtoo. En mä kuitenkaan ole niin hyvä englannissa, että opiskelu olisi helppoa. Mutta siinähän tuo kehittyisi. Ehkä sitä voisi sitten joskus painua vaikka ulkomaille töihin. Mistäs näistä tietää. Lie missä olen kymmenen vuoden kuluttua... tilanteet muuttuu...

Kuva täältä. Sopii vallan mainiosti myös näihin mun Nepal-unelmiin, jonka toteutumista tosiaan voi siis seurata erikseen tuolla Kohti Unelmia - Kohti Nepalia -osiossa! Vaikka en mitään suurta vastarintaa ole kohdannutkaan sen osalta. Joten FUCK THAT! (En ole Jared Leto-fani!)

P.S. Kerrottakoon nyt lukijakunnallenikin suru-uutinen. Mun auto varastettiin viikonloppuna ja se löytyi eilen putsattuna. Ensimmäisen vuorokauden ajan vallinnut vitutus vaihtui pikkuhiljaa vaivalloiseen huvittuneisuuteen, kun mä tajusin, mitä kaikkea mun autosta on vietykään. Jopa tuhkaluukun luukku... sunnuntaina teki kuitenkin mieli vedellä jengiä pataan.Vahinkotarkastajan vierailua odotellessa... luojan kiitos, mulla oli osa-kasko, joka sisältää varkausvakuutuksen! Se tästä vielä olisikin puuttunut, että olisi saanut kuunnella niiden laillisten rosmojen eioota.

Vaikka turhaa mä vielä tästä edes puhun. Kyllä ne siellä Tapiolassa jotain vielä keksii, vaikka auto on sisäpuolelta niin paskana kun vaan voi olla.

8. elokuuta 2011

Moninpuolinen ruokavalio

... niin, mitä se on? Väkisin on tullut tätä mietittyä viime aikoina, kun olen ruokakaupassa käynyt ja tuntuu, että on niin vaikea keksiä jotain "uutta", herkullista ja terveellistä syötävää. Osittain tästä kai saa syyttää mun nirsoutta esim. monien kasvisten kohdalla, mutta silti. Tuntuu, että mä syön aina samoja ruokia; samoja hedelmiä, samaa lihaa, samaa kinkkukiusausta...

Kun puhutaan monipuolisesta ruoasta osana terveellisiä elämäntapoja (joihin olen viime aikoina pyrkinyt, jos joku on huomannut...), niin tarkoittaako se ruoka-aineiden monipuolisuutta, ravintoaineiden monipuolisuutta vai kenties näitä molempia sopivasti toisiinsa sekoitettuna? Okei, tämä lienee ihan maalaisjärjellä pääteltävissä, että se on tuo viimeinen vaihtoehto. Silläpä musta alkaakin nyt hiljalleen tuntua myös siltä, että meikäläisen "monipuolinen" ruokavalio ei ole monipuolisuutta nähnytkään.

Mutta mitä mä voin tehdä? Tänä kesänä mä olen käyttänyt jo ainakin porkkanakortin. Olenhan mä aina tykännyt porkkanoista, mutta en mä niitä kamalasti ole syönyt (johtuen ehkä siitä, että se mun ruokavalio vuosi sitten on ollut hieman erilaisempi kuin nyt). Eilen käsivarsia katsellessani mietin, että olenko mä syönyt niitä kaupan huippuherkullisia babyporkkanoita (käteviä eväänä töissä!) nyt sitten liikaakin, kun tuntuu, että tuo rusketus on sellainen omituisen oranssihtava. Omenoihin olen lopen kyllästynyt. Onneksi vuosi on todellakin vaihtumassa syksyyn ja omenat saavat sen mukana vaihtua appelsiineihin. Aplarit, ja klementiinit ja mandariinit sun muut, ovat parhaimmillaan syksyllä ja vuoden vaihteessa, nam! Mutta silti. Jotain jää puuttumaan. Mitä mä voin syödä, kun niin monessa ruoka-aineessa alkaa maku tai koostumus tökkiä ja pahasti?

Toinen juttu, mikä mua suunnattomasti ärsyttää on työpaikan kahvihuone. Siellä kun tuntuu olevan joka päivä jotain herkkuja tarjolla, kun ihmiset palaa lomalta ja lähtee lomalle ja kun kissalla on syntymäpäivä ja ja ja... pöydässä on lähes aina keksejä, karkkia, joskus joku on tuonut jotain kakkua... kiva sitten siinä meikäläisen istua kaikki namit edessä ja mussuttaa välipalaksi jotain terveellistä banaania. Viime aikoina multa on lähtenytkin täysin käsistä tuo kahvihuoneessa oleilu ja lupaankin jatkossa istua mahdollisimman kauas kaikista mahdollisista houkuttimista, ylimääräisistä ja turhista kaloreista, sokereista, nopeista hiilareista. Vähemmän nyt niitä ja enemmän vaikka mehukkaita aplareita! Ja joku raja taas tälle mun makeanhimolle!

5. elokuuta 2011

Kissojen puolesta

Viime aikoina olen taas törmännyt erinäisiin keskusteluihin täällä internetin ihmeellisessä maailmassa siitä, saako vapaana kulkevan kissan lopettaa. Jotkut ovat kovasti sitä mieltä, että vapaana kulkeva kissa on lainsuojaton ja sen saa posauttaa hengiltä, jos siltä tuntuu. Itse taas lukeudun niihin, jotka uskovat, ettei näin tosiaankaan ole. Yritin selailla Finlexista miten asianlaita oikeasti on, ja jotain asiaan viittaavaa löysinkin, mutta se tulkitsenko sitä oikein onkin sitten eri asia.

Se, miksi mä keksin hyvän syyn kirjoittaa tästä blogiin (pitkäaikaisen hiljaisuuden lisäksi), löytyi jälleen kerran Iltalehden nettisivuilta. Törmäsin siellä uutiseen, jossa kissan omistaja oli kuullut laukauksen, jonka jälkeen kissa ole hetken kuluttua palannut kotiin jalka niin pahasti ruhjoutuneena, että se oli lopettettava. Väkisin tuli mieleeni, että oliko tässäkin tapauksessa kuviteltu kissan olevan lainsuojaton ja yritetty tämän nojalla pamauttaa kissa elottomaksi. Suuri kysymys meikäläisen huulilla siis kuuluukin: miten joku voi kuvitella vapaana kulkevan kissan olevan vapaasti ammuttavissa ilman, että siitä koituisi ongelmia eläinsuojelulainpykälän osalta?

Finlexin sivuilta kopioitua:

Klikkaa isoks!

Kuinka moni siis asiaa haluava _osaa_ kuitenkaan lopettaa kissan oikein, ampumalla suoraan aivoihin? Mitä jos luoti osuukin jalkaan (kuten linkin artikkelissa) tai mahaan? Siinähän sitten kissa kituu. Sekö sitten tuo mieltä ylentävän tunteen, kun on "vain noudattanut lakia"? Mitä ihmiset ajattelee?! Huvittavintahan tässä on se, että kuinka moni ihminen menee ampumaan vapaana juoksevan koiran siksi, että se on "vapaata riistaa"? Eihän sitä kukaan tee (enkä laske mukaan huvinsa tällaisesta saavia eläinrääkkääjiä). Onko tämä siis vain joku syvää kissavihaa potevien ihmisten keksintö vai häh?

Laissa kyllä sanotaan, että taajamassa kissojen vapaana pitäminen on kiellettyä, aivan kuten koirienkin. No, sehän on tietenkin kissan itsensä vika, että se saa juosta vapaana pitkin katuja ja tietenkin sitä pitää rangaista siitä ottamalla pyssy käteen (jos pieni sarkasmin poikanen sallitaan). Sehän ei _missään nimessä_ ole omistajan vika. Että hohhoijaa. Välillä tuntuu ihan kummallista kuulla _järkevien_ ihmisten suusta väitteitä, että kyllä kissan saa ampua, jos se vapaana juoksee ja samaan aikaan rähistään, kuinka eläimiä rääkätään. Mitäs se sitten on, kun taitamaton ihminen menee rätkimään holtittomasti päin kissaa? Itse ainakin koen tässä suuren ristiriidan tuntua, vaikka en mikään mahtava lain tulkitsija olekaan.

Mitä jos kissa onkin vain karannut ja omistaja etsii sitä huolesta lamaantuneena? Mitä lukijat ovat mieltä? Mitä teidän mielestänne laki määrää?

Oma nöpönen.
P.S. Tulipa vielä mieleeni asiaan liittyen... vanhempieni kissa löydettiin muutama vuosi sitten ammuttuna naapurin pihasta. Naapuritalo on suloisen vanhan pariskunnan kesäasunto ja he olivat löytäneet kissan kuolleena portaiden pielestä. Luoti oli lävistänyt kissan kaulan, isä vielä ajoi partakoneella karvat kissan kaulalta ja totesi tämän. Isä soitti poliisille ja poliisi oli sanonut, että jos kyseessä on _eläinsuojelurikos_, kissa tulee lähettää johonkin rikostutkintaan (tms). Koska kissa oli siinä kohtaa ehditty jo hautaamaan, eivät vanhempani enää tahtoneet kaivaa rakasta lemmikkiään ylös.

Ja vanhempani sentään asuvat maalla, eivät taajamassa.

2. elokuuta 2011

Olen elossa. Tarkoitan siis, jos joku on huolestunut, kun blogissa on ollut taas hetken aikaa vähän kuollutta. Täällä olen kuitenkin edelleen. Takana rankka viikonloppu ja siitä palautuminen on edelleen käynnissä. Oon kai tulossa jo vanhaksi, kun en kestä kahden päivän biletysputkea. Ainakin vielä näin tiistaiaamu tuntuu jotenkin ylitsepääsemättömän rankalle.

Olisi jälleen aika palata terveellisiin elämäntapoihinkin, kun tuo viikonloppu meni miten meni. Viina virtas ja ravinto koostui lähinnä grilliruuasta. Ehkä raskas olo voi myös johtua siitä. Mulla oli kuitenkin heinäkuun ajan tiukka kuntokuuri päällä, jonka onnistuin yllättävän hyvin pitämään ojennuksessa. Muutama lipsahdus mahtui joukkoon, mutta aika hyvin onnistuin korjaamaan tilannetta aina seuraavina päivinä. Olen melko yllättynyt, että onnistuin pitämään kirjallisen suunnitelman. Se ei yleensä onnistu.

Peilikuva ei muuttunut tämän heinäkuun aikana. Paino tippui noin kilon. Mun mielestä on edelleen ihmeellistä, miten mun paino on voinut tippua niin paljon, mutta peilikuva vain pysyy ja pysyy... sangen omituista. No, syksy on tulossa; sen pystyy haistaan jo ilmasta ja tietynlaisesta auringonpaisteesta. Syksy on mulle uusien tuulien aikaa, joten eiköhän tämä tästä vielä parempaan suuntaan muutu!

Koska odotan jo syksyä, tuota ihanaa ja kaunista lempparivuodenaikaani, ajattelin jakaa teidän kanssa muutaman joskus muinoin räpsimääni valokuvaa syksystä (kuvia klikkaamalla ne voivat näyttää vähän paremmilta!).




Mutta ei mulla nyt muuta. Kunhan ilmotin jälleen itsestäni "huolestuneille" lukijoille...