31. tammikuuta 2012

Uusia (treeni)vaatteita!

Tiedättekö sen itsevarmuuden ja hyvän olon tunteen, kun päällä on mukavat ja hyvinistuvat vaatteet? Tämähän ei siis pelkästään päde tavallisten arkivaatteiden kanssa, vaan myös treenivaatteiden kanssa. Vaikka blogini pyrkii välttelemään kaikkea turhanpäiväistä hömpötystä, mun on pakko jakaa teidän kanssanne eiliset ostokseni Stadiumista.

GoGo:lla käymisen innostusta ei toki ole laskenut mun vanhat ja ryysyiset treenivaatteet, mutta ai että, miten olikin kiva mennä eilen tuplatreeniin ihan uudet ja komeet treenivaatteet päällä! 45 minuutin zumba ja päälle tunnin bodypump luonnistui aivan uudella innolla ja tomeruudella kuin aikaisemmin. Vaikka GoGo onkin mulle nykyisin kuin toinen koti (heh), ensimmäistä kertaa eilen mä tunsin vähän niin kuin kuuluvani joukkoon uusine kamppeineni.

BTW! Uskotteko, jos väitän kuvassa esiintyvän nallen olevan 24 vuotta vanha?
Jotta tässä ei nyt täysin unohdettaisi elämää kuntoilun ulkopuolella, ajattelin hehkuttaa teille ihan tavallista vaatekauppaa, joka eiliseen asti oli meikäläiselle täysin tuntematon (ehkä muodin orjallisille seuraajille tämä on jo tuttua...). Koska Tampereen Koskikeskuksessa on tehnyt remonttia viimeiset... no, kauan, en ollut aikaisemmin törmännyt rakennustyömaan uumeniin avattuun PROMOD-vaateliikkeeseen. Liike on kuulemma avattu jo elokuussa, mutta rakennustöiden takia olen varmasti huomaamattani kävellyt liikkeen ohi.

Sillä jos mä olisin liikkeen aikaisemmin huomannut, eilinen ei olisi ollut ensimmäinen kerta ostoksilla tuossa kyseisessä vaatepuodissa! Tuo hieman retrohenkinen vaatekauppa vei mun sydämen kokonaan, ja jollei takana olisi ollut yli satasen reissua Stadiumiin, mä olisin varmasti tyhjentänyt koko liikkeen. Lopulta mun mukaan itsensä taisteli 70 prosentin alennuksessa oleva mekko 13 eurolla ja aivan uskomattoman hurmaavat punaiset avokkaat suoraan 60-luvulta alle neljälläkympillä! Oooh!

Kesää odotellessa...
 15 LUKIJAA! HIPHEIHURAA ja tänkkeduu vaan kaikille! :)

29. tammikuuta 2012

Itsetunto raapaisi pohjaa... vähän.

Viikonloppuna tapahtui jotain, mitä ei ole tapahtunut sitten... sitten pitkään aikaan. No, veren alkoholipitoisuus oli toki koholla, joten se saattaa osaltaan hieman selittää tapahtunutta. Pitkästä pitkästä aikaa meikäläisen itsetunto taas horjui - ja miksi? Juurikin sen ainaisen samaisen ongelman vuoksi: kun minä olen niin läski!

Katseltiin hyvillä mielin viime kesänä kuvattua videomateriaalia eräästä viikonloppuhäppeningistä. Multa meinasi tippua silmät päästä, kun mä näin itseni vilahtavan videolla. Joo, kyllä mä tiedän, etten mä ollut viime kesänäkään vielä ihan siinä parhaimmassa kondiksessa (lievästi ilmaistuna), mutta että voi jeesus! Järkytykseeni sitten nautin hieman lisää mustikkalikööricocktailia ja unohdin koko jutun illan edetessä. Kun oli sitten aika mennä nukkumaan, mä tajusin yhtäkkiä, että mä parun kuin viimeistä päivää.

Näin jälkeenpäin, selvinpäin, ajateltuna koko juttu tuntui ihan naurettavalta. Oikeastaan koko jutun laukaisi se, että nukkumaan mennessä avopuoliskoni tulee mun viereen ja kuiskaa, miten kauniilta mä olin illan aikana näyttänyt. Muuta ei sitten tarvittukaan. Ai millä perusteella, *piip*?! No mikä nyt on? No kun mä olen niin *piip* läski ja ruma! Riinä, älä nyt viitti. Tietäisit, miten kauniilta ja täydelliseltä sä näytät mun silmissä. Sitä paitsi, se video vääristi aikalailla. Hetken aikaa vielä paruttuani mä sitten taisin sammua. Aamulla mä heräsin ja häveten hymyilin sisäänpäin. Että pitikin taas hermostua turhasta.

Mukavasti tuo alkomahooli välillä laukaisee sen itsesääliajastimen, vaikka toisaalta tämä toimi taas mahdottoman hyvänä motivaattorina liikkua ja elää terveellisemmin taas jatkossa. En silti muista milloin mä olisin viimeksi vaipunut vastaavanlaiseen epätoivoon, sillä vaikka paino ei niinkään ole tippunut viime kuukausina, mun oikeille raiteilleen palannut itsetunto on ollut luja ja vankka. Ja on edelleen. Perjantai-iltana tapahtunut nostaa pienen hymyn vain huulile.

Mä en oikeastaan ymmärrä, miksi mun paino ei ole tippunut, vaikka nyt alkaa takana olla jo kolme viikkoa aktiivista GoGo-liikuntaa. Ehkä mun ruokailutavoissani on edelleen jotain pientä hiomista. Satunnainen herkuttelu taitaa olla se pahin juttu, vaikka mä pitkään elin toivossa, ettei satunnainen herkuttelu voisi tärvellä mun laihdutushaastettani. Nyt on sitten pakko panna katkolle myös se satunnainen herkuttelu. Tsempatkaa mua!

Loppuun ajattelin vielä hieman ylistää ja kehaista tuota minun avopuoliskoani. On jotenkin ihanaa ajatella, että tästä laihuutta ihannoivasta maailmasta löytyy vielä ihmisiä, joita ei kiinnosta oletko sä pitkä, lyhyt, paksu vai ohut. Vaikka silloin kuusi vuotta sitten, kun aloimme tämän heilastelun, mä olinkin hoikka ja normaalipainoinen, ei mua ole ainakaan lihomisen takia hylätty. Kun keskustelupalstat siis täyttyvät ainaisista pohdinnoista, onko maailmassa enää yhtään ei-pinnallista miestä jäljellä, vastaus on kyllä. Mutta ainakin tämä yksi niistä on jo varattu.

"Just a friendly warning for the future, you go anywhere near my husband again and it’ll take more than Botox to sort your face out!"  - Tanya Turner, Footballers Wives

Hiihtäminen olikin ihan kivaa...!

Tänään kerkesin vihdoin ja viimein HIIHTÄMÄÄN mun uusilla suksillani. Sää oli täydellinen: aurinko paistoi ja pakkaslukemat olivat (ja ovat edelleen) rapiassa kymmenessä. Luminen metsämaisema, ah ihanaa! Muut kunnianhimoiset hiihtäjät, ah kamalaa.

Okei. Mun hiihtohistoriani on surullinen. Koulussa mä vihasin hiihtämistä. Se oli aivan hirvittävää pakkopullaa, koska ikinä ei saanut hiihtää omaa vauhtia. Lisäksi oli aina PAKKO hiihtää se tietty matka. Mulle jäi niin kamalat traumat, että mä ihan yllätin itseni, kun mä ennen joulua pyysin vanhemmiltani joululahjaksi suksia! Ajatus omaan tahtiin hiihtämisestä haluamansa matkan verran tuntui jotenkin mukavalta ja rennolta. Tänään sitten hiihdin ensimmäistä kertaa tänätalvena ja ensimmäistä kertaa ehkä viiteen vuoteen (viime talvena hiihdin vanhempieni luona kaksi kertaa pellon ympäri veljenpojan kanssa).

Homma oli heti alusta alkaen, kuten olin osannut odottaakin, aika hakusessa. Kaaduin turvalleni säälittävän pienessä mäessä (vilkuilin nopeasti, ettei kukaan vain nähnyt ja nousin salamana ylös) ja eteneminen näytti ehkä samalta, jos jollekin Kongon sysiviidakon alkuasukkaalle olisi lyöty monot ja sukset jalkaan. Herranjestas, kyllähän nyt suomalaisen pitää osata hiihtää! No, päättäväisenä mä sitten hiihdin pienen lenkin, ajallisesti aikaa kului huimat 20 minuuttia.

Hiihtäminen tuntui kuitenkin ihan kivalle, tosiaan kun sai itse valita tahdin, ja olisin varmaan jatkanut pitempäänkin, ellei mun jalkapohjat olisivat niin kovasti ottaneet itseensä. Tietysti, kun jalka ei ole tottunut hiihtoliikkeeseen ja alla on uudet, vielä jalkaan muotoutumattomat monot, niin mitä muutakaan olisi voinut odottaa? Tässä hommassa ei siis kuitenkaan käynyt niin kuin mä pelkäsin: että mä käyn kerran hiihtämässä ja sitten ketuttaa niin kamalasti, että se oli se ensimmäinen ja viimeinen hiihtoreissu. Ei ei, joku päivä uudestaan laduille!

Kuva täältä.

22. tammikuuta 2012

Bodycombatia ja karppipitsaa!

Kävin perjantaina kokeilemassa GoGo:lla BODYCOMBATIA. Combat kuulosti etukäteen erityisen hauskalle liikunnan muodolle, sillä kuvauksen mukaan se on tehokas harjoittelumuoto, joka yhdistää liikkeitä useista itsepuolustuslajeista, kuten karate, taichi ja nyrkkeily. No, enpä nyt sitten tiedä oliko se lopulta yhtään niin hauskaa kuin mä olin toivonut ja kuvitellut.

Tehokasta se oli joo; pystyin melkein tuntemaan, miten mun keskivartalon pläskit saivat kyytiä. BC olisi varmasti ollut puolet kivempaa, JOS mulla olisi ollut a) riittävästi kuntoa JA b) riittävästi motorisia taitoja. Enhän mä herranjestas pysynyt edes mukana, kun tahti oli jumalaton ja liikkeet ihan kummallisia. Vaikka meitä vasta-alkajia oli tunnilla todella monta, ohjaajamuija näytti kunkin liikkeen ehkä kerran hitaasti ja sitten mentiinkin jo tuhatta ja sataa. Sitten mua alkoi vaan ketuttaan koko homma. Alkulämmittelyjen jälkeen mä en olisi enää edes jaksanut huitoa ja potkia yhtään. Välillä mua nauratti ihan helkkaristi, kun mä tajusin, että mä olen ihan paska koko lajissa. Mä en tiedä, olenko mä menossa uudestaan enää BC-tunnille. Mulla ei ole siellä tarvittavaa motoriikkaa, mikä mua suunnattomasti ärsyttää, vaikka tehokkuudessaan BC olikin oiva laji meikäläiselle. Taukojakaan ei ollut tunnin aikana kuin ehkä kaksi ja nekin sellaisia 10 sekunnin mittaisia.

Siinä olikin sitten tämän viikonlopun tehokuntoilut. Lauantai oli tämän viikon ainut vapaapäivä ja sekin meni sitten pienessä rapelossa sohvalla maaten ja tuijottaen X-Fileseja, Muumilaakson tarinoita ja Putousta. Koska lauantai on kuitenkin tässä huushollissa virallinen karkki- ja herkuttelupäivä, teimme avopuoliskon kanssa vieläpä KARPPIPITSAA ja illalla mun oli siis PAKKO lähteä Film Towniin ostamaan järjetön säkki irtokarkkeja.

Karppipitsa oli aivan uusi tuttavuus meille molemmille. Hieman oli havaittavissa epäröintiä, kun avopuolisko väänsi pitsaan pohjaa, mutta lopputulos oli aika hyvä. Niin moni on kehunut mulle, miten karppipitsapohja on paljon paremman makuinen kuin tavallinen pullamössöpitsapohja, joten oli sitten pakko kokeilla. No, en mä paremmasta tiedä, mutta ei se pahaakaan ollut! Lopputulos oli aika piirakkamainen, mutta pohja olisi ilmeisesti saanut olla uunissa hieman pidempään, sillä se oli aika pehmeä ja se teki syömisestä harvinaisen ärsyttävää. Minkälainen karppipitsan pohjan sitten kuuluisi koostumukseltaan oikeasti olla, sitä en tiedä. Täytteenä meillä oli kinkkusuikaleita, sinihomejuustoa ja paprikaa, päällä perusjuustoraastetta.

Karppipitsan pohja (proteiinipommi!)

1 prk (250g) rasvatonta maitorahkaa
150g emmental-juustoraastetta
2 kananmunaa
4 rkl vehnäleseitä
3 rkl ruisjauhoja
1 tl leivinjauhetta

Paista 200 asteessa n. 10 minuuttia ja lisää täytteet!

P.S. Piakkoin lähden tekemään pienen kävelylenkin ja siinä samalla sitten taidan käydä antaan ääneni presidentinvaaleihin.

17. tammikuuta 2012

Hoitotyön ällöimmät

Joskus sitä tapaa tällä hoitoalalla ihmisiä, joita ei voisi kuvitellakaan hoitoalalle. Tällä tarkoitan lähinnä ihmisiä, joilla on kaikenlaisia erilaisia iljetyksiä esim. veren, haavojen, ulosteen tms. kanssa. Joku ei voi sietää haavoja, joku pyörtyy verestä ja niin päin pois. Mikä näitä ihmisiä ajaa sitten alalle, jossa näihin nyt väistämättä törmää?

No, en mä itsekään ole mikään itse neiti täydellisyys. Mua ei haittaa paskanhaju eikä mua verikään nyt suuremmin mitenkään ällötä. Tietenkin on aina värisyttävää nähdä verta ja syviä haavoja, mutta ei ne nyt mitenkään jää kummittelemaan mun mieleen. MUTTA. Kaikki, mikä tulee suusta ällöttää mua. Oksennus ja lima. Hyi saasta! Opiskelujen ja tämän lyhyen lähihoitajaurani aikana koettelevimmat hetket olen kokenut potilaan oksentaessa tai erittäin limaisen potilaan hoitamisessa. Sitä limaa kun joutuu välillä sieltä hengitysteistä IMEMÄÄN imukatetrilla pois. Hyi. Siis oikeasti. Yöh.

Tietysti ammattimaisuuteen kuuluu, ettei tätä äklötystä näytä potilaalle. Sitä mieluummin sitten poistuu paikalta ja pyytää kaveria apuun kuin tekee potilaalle epämukavan ja hävettävän olon. Eihän se potilas itse sille mitään voi.

Tähän iltaan mennessä mä luulin, että tää lima-oksennus-sektori on ainut mua hoitotyössä ällöttävä juttu. No, eipä ole. Hoidin tänään potilasta, jolla on lähes koko alavartalo muinoin aikanaan palanut ja hänelle on tehty mielettömät määrät ihosiirteitä eri puolille alaruumista. Nyt mä en saa niitä ihosiirrekohtia edes mielestäni. Ne puskee yhä uudelleen ja uudelleen mun sielun silmien eteen. Opiskeluaikana mä törmäsin kyllä ihosiirrepotilaisiin eivätkä ne silloin niinkään mua häirinneet. Mutta nyt. Mulla kulkee kylmät väreet ihan jo pelkästään siksi, että mä kirjoitan aiheesta tänne.

Voin kertoa, etten puhu mistään kivan näköisestä. Ammattimaisuus silti aina ensin. Onneksi sentään tämä potilas on sympaattinen ja suloinen, joten voin kiinnittää huomioni enemmänkin potilaan kanssa kommunikointiin.

Mun oli pakko avautua.

16. tammikuuta 2012

Bodypumpissa

Kävin lauantaiaamuna elämäni ensimmäisellä BODYPUMP-tunnilla GoGo:ssa. Mulla ei oikeastaan ollut juurikaan käsitystä, mitä bodypump pitäisi sisällään, mutta pelkän puhtaan maalaisjärjen avulla tiesin jo etukäteen, että seuraavat päivät tulisivat olemaan täyttä helvettiä. Vaikka mä olenkin kuntoillut ja jumpannut kotona lihaksistoani päästä varpaisiin, ei se millään voi yltää bodypumpin kanssa samalle tehokkuustasolle. Niinhän siinä sitten kävi, että tällä hetkellä ainakin mun reisilihakset huutavat apua ja ambulanssia. Saa nähdä, mitä tänään töistä tulee, ergonominen työasento kun lähtee juurikin noista alaraajoista!

Mua jännitti kovasti ennen tunnin alkua ja ihmisten sitten rynnistäessä liikuntasaliin, mä olin aivan pihalla, että mitäs nyt sitten. Muutaman sekunnin ajan arvioin ovella tilannetta ja seurasin muiden esimerkkiä. Tunnilla tarvitsi tangon, painot, "steppilaudan" ja patjan. Koska kyseessä oli kuitenkin mun aivan ensimmäinen bodypump-kokemus, mä valitsin kevyet painot. Niin kevyet, että melkein hävetti. Jotenkaan mä en heti siinä kohtaa tajunnut, että olisi hyvä valita tunnille useammat painot, joten koko tunti sitten meni niillä säälittävillä yhden kilon painoilla (vaikka ohjaaja kovasti neuvoikin pumpin ohessa, että aloittelijoillakin olisi hyvä olla vähintään 2,5 kilon painot).

Ottaen kuitenkin huomioon mun rapakunnon, alaraajoihin kohdistuneissa liikkeissä ne kilon painotkin tuntuivat liian painavilta, mutta ylävartalolle niistä ei oikein tainnut olla mitään hyötyä. No, mutta. Tiedänpähän sitten ainakin ensi kerralla varata ylävartalolle vähän enemmän painoa! Aina oppii uutta!


Pumpissa käytiin läpi koko vartalo päästä varpaisiin ja jos tämä kaikki jotain oli, niin sitten raskasta. Ensimmäisen vartin jälkeen vilkaisin jo tuskastuneena kelloa, mutta ohjaajan kannustushuudot ja menevä musiikki loivat muhun uutta energiaa, vaikka normaalisti mä vihaankin niitä ylienergisiä kannustushuutoja. Mä menin monta kertaa sekaisin liikkeissä ja tunsin itseni aivan onnettomaksi niiden kaikkien muiden taitavien ihmisten keskellä (mun lisäkseni tunnilla oli vain muutama ensikertalainen). Mulle ei kuitenkaan tullut mieleen luovuttaa, vaikka tunnin loputtua mä olin niin poikki, etten mä jaksanut kunnolla enää edes venytellä!

Ryhmäliikunnassa onkin se hyvä puoli, että haluaa aina jaksaa paremmin kuin vieruskaveri, vaikka mua ei sinällään sen vieruskaverin osallistuminen kiinnostakaan. Ennen kaikkea mä menen sinne tunnilla itseäni varten, en kyylätäkseni muita. Se on enemmänkin sellainen ajatusleikki siinä kuntoilun ohessa.

Jossain kohtaa tuntia mä muistan ajatelleeni, etten mä enää ikinä osallistu bodypumppiin, mutta niin mä vaan olen keskiviikkona jo palaamassa areenoille samaisen lajin parissa. Jos mä kykenen. Mun alaraajat ovat niin kipeät, että kestää varmaan useamman päivän palautua. Mun piti tänään lähteä testaamaan mun uusia nanogrip-suksia Hervannan laduille, mutta jalat eivät ole siinä kunnossa, että mä pääsisin yhtäkään mäkeä ylös edes kävellen.

Vähän harmittaa tuo, etten mä vieläkään pääse hiihtämään. Tulee ihan huono omatunto, vaikka mulla onkin ihan pätevä syy olla lähtemättä suksimaan. Mä olen ollut muinoin niin hyvä keksimään kaiken maailman tekosyitä sille, ettei mun tarvitsisi lähteä liikkumaan, että musta tuntuu edelleen, että kyseessä on jälleen vain tekosyitä. Vaikka mä tiedän, ettei näin todellakaan ole. Kyseessä taitaaa olla jokin kummallinen fiksaatio taas vain.

Jotta viikonloppuna ahmitut herkut isosiskon 40-vuotissynttäreillä lähtisivät palamaan kehosta ja jalat edes hieman vertyisivät ennen iltavuoroa, ajattelin kuitenkin lähteä tästä pienelle kävelylenkille tuonne rapsakkaan talvisäähän.

12. tammikuuta 2012

I'm so excited, and I just can't hide it (GoGo!)

Kävin äsken kirjoittamassa kokoaikajäsenyys-sopimuksen GoGo Hermian kanssa.

Kokojäsenyys tarkoittaa sitä, että minulla on käytössä kaikki GoGo:n palvelut ihan milloin vaan, kun pulju vain on auki. Jos olisin ollut hieman vähemmän saamattomampi, olisin saanut jäsenyyden hintaan 55e/kk, mutta koska Kauppakeskus Duon ennakkomyyntipisteet jotenkin lipuivat mun ohitseni (tai siis minä livuin niiden ohitse), sopimuksessa lukee nyt 60e/kk. En voi kuitenkaan sanoa, että tämä nyt kovastikaan enää harmittaisi, sillä ensimmäinen visiittini GoGo:ssa jätti melkein jäljen sydämeen. Siitä minä varmaan maksaisin vaikka tonnin kuussa (no ei nyt ihan)!

Niin kuin otsikosta voi jo päätelläkin, olen siis melko innoissani tästä uudesta hintavasta jäsenyydestäni GoGo:lle. Tietysti kaikki näyttää uutena ja tuoreena hienolta ja siistiltä, mutta tämän ihkauuden GoGo:n tilat, kuntosali ja kaikki mahdollinen näyttivät todella raikkaalle ja luokseen kutsuvalle. Tuli ihan sellainen olo kuin olisi kotiinsa tullut (ja tätä en muuten laiskimpina vuosinani olisi ikinä uskonut suustani päästävän, kun kyseessä on kuitenkin liikuntakeskus!). Henkilökunta oli ystävällistä ja avointa. Mahtavaa! Toistaiseksi ainakin tuntuu siltä, että tässä saattoi olla vuoden 2012 paras päätös, jonka olen tehnyt!
Uudenkarhea jäsenkortti. Olen kasvoton kuntoilija.
GoGo:lla on tarjota asiakkaalleen vaikka mitä! Monipuoliset ryhmäliikuntatunnit bodypumpista zumban ja muiden tanssien kautta pilatekseen - ja paljon muutakin! Käytössä on kuntosali viimeisen päälle, muut Tampereen alueen GoGo:t (GoGo Parkin squash-kentät) sekä personal training, solariumit ja ja ja... iih, mä en kestä!

Taidankin tästä mennä varaamaan itselleni ensimmäisen tunnin ensi viikolle. Millähän sitä alottaisi, bodypumpilla vai jollain tanssilla? Tanssihan mua on liikuntamuotona kiinnostanut jo pitkään...

P.S. Mulla alkaa olla kohta liikaa liikuntaharrastuksia. Miten hitossa mä yhdistän kolmivuorotyön ja sulkapallon, lenkkeilyn, hiihdon ja GoGo:n?! Kenties mä korvaan tuon perinteisen lenkkeilyn hiihdolla näin talviaikaan. No, entäs, kun uimassakin tekisi mieli käydä?

Voi, uskomattomia ongelmia, joita en koskaan olisi uskonut itselläni olevan...

11. tammikuuta 2012

Kuka vei porstuasta porkat, voi siansorkat!

Eilen kävin Kalevan Sportiasta hakemassa joulupukilta saamiini Peltosen suksiin siteet, monot ja sauvat, yhteishintaan 128 euroa. Kyllä nyt pääsee hiihtelemään, näytti olevan jo ladutkin tuolla lenkkipolulla ja paljon innokkaita hiihtäjiä liikenteessä.

Vähän arveluttaa lähteä niiden hartaiden hiihtoharrastajien sekaan, kun niiden vauhti on ehkä miljoona. Vähän arveluttaa sekin, että kuinka mä nyt ihan oikeasti innostun tuosta hiihdosta. Käynkö mä kerran hiihtämässä ja sitten alkaakin vituttaa niin paljon, etten hiihdä ennen kuin ensi talvena sitten taas?


Olen suhteellisen tyytyväinen alkaneen vuoden liikuntasuorituksiin ja terveelliseen ruokavalioon.

Joulun ajaksi hylkäämäni kiloklubi.fi-sivusto on taas ollut ahkerassa käytössä ja ainakin sen mukaan tämä mielikuva onnistuneesta ruokavaliosta ei ole pelkkää kuvitelmaa! Siellä ne ruuan laatua kuvaavat pallukat ovat värjäytyneet yksi toisensa jälkeen vihreiksi, tai ainakin keltaisiksi. Punainen oli se paha väri.

Vaikka joulun suklaaherkuttelusta on ollut aivan järkyttävän vaikea päästä eroon, niin silti mä olen löytänyt takaisin herkullisten hedelmien pariin. Hyvänä tsempparina on toiminut myöskin tuo minun avopuoliskoni, joka pitää tiukasti kiinni sovitusta herkkupäivästämme, joka on siis lauantai. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että silloin pitäisi vetää maha venkuralleen kaikenmaailman herkkuja, vaan sitä, että esim. puolikas suklaalevy on sallittujen aineiden listalla normaalin syöpöttelyn rinnalla.

Liikunnan osalta ainakin toissapäiväinen puolitoista tuntinen kävelylenkki mäkisessä maastossa ja eilinen sulkapallotreeni puhuvat myöskin kovan tsempin puolesta. Vaikka nuo mahamakkarat eivät vielä olekaan ottaneet väistyäkseen tuosta vyötäröltä, niin uskoisin, että maaliskuuhun mennessä tulokset alkavat näkyä! Ja elleivät ne tällä menolla näy maaliskuussa, niin ainakin kesäkuussa. Kun vain jaksaisi taas pitää kiinnostuksen ja innostuksen yllä.

Asiaa on auttamassa se, että menen huomenna kirjoittamaan kuntoilusopimuksen GoGo:n kanssa. Aivan niin kuin syksyllä jo uhosinkin. Ja jotta tämä ei vaikuttaisi pelkältä sanahelinältä, niin kerrottakoon, että minulla on siellä oikein aika varattuna. Tervetuloa rankka ryhmäliikunta ja hoikka vartalo!

P.S. Lisäys vielä edelliseen päivitykseeni huumorista. Olen nyt muutamana päivänä katsonut avopuoliskoni kanssa South Park-jaksoja. South Park on perseestä. Vaikka kovasti uhosinkin, että minut saa nauramaan lähes mikä tahansa, niin South Park ei kyllä saa. Se on jotenkin... typerä sarja.

8. tammikuuta 2012

Huumorinkukka se kaunein kukka!

Huumori on jännä juttu. Toisenlainen huumori iskee ja naurattaa vatsalihakset helliksi ja toisenlainen pistää sitten vain vihaksi. Mulla ei ole mitään tiettyä huumorigenreä, joka olisi ehdottomasti ylitse muiden, mutta ei mulla oikeastaan ole mitään ehdotonta inhokkigenreäkään. Toisin sanoen, minä nauran kaikelle, mikä vain kuulostaa hauskalle. Huumori on loppujen lopuksi kuitenkin melko arka alue ja mitä tahansa ei kannata suustaan päästää missä tahansa. Tuntemattomassa porukassa on aina joku, joka kiskaisee herneen sieraimeensa, vaikka vitsinkertojan tarkoitusperät olisivat kuinka viattomat tahansa.

Aihe tuli mieleeni eilen, kun katselin Putouksen uuden kauden avausta televisiosta. Kun ruutuun asteli Aku Hirviniemen esittämä Usko Eevertti Luttinen, en voinut olla hymyilemättä salaa sisäänpäin: mitähän nyt hartaat kristityt sanovat? Toistaiseksi en ole löytänyt mistään päin bittiavaruutta mitään sen kummempaa kuin Hirviniemen alapäähuumorin kritisointia, mutta uskaltaisin väittää, että jossain vaiheessa joku loukkaantunut kristitty jossain päin Suomenmaata hermostuu. Ymmärrän muuten hyvin tuon Hirviniemeen kohdistuneen kritiikin: miksi aina alapääjuttuja? Ei sillä, kuten jo mainitsinkin, nekin kyllä naurattaa tätä akkaa. Mutta että AINA?

Jotkut puhuvat mauttomasta huumorista. Mielestäni huumori ei voi olla mautonta, on vain rajoittuneita ihmisiä. Oli huumorissa kyse mistä tahansa, se tuodaan yleensä julki harmittomana tunnelman keventäjänä. Miksi jotkut sitten ottavat tietynlaiset vitsit niin tosissaan? Olen minäkin huvittuneena hymähtänyt kuuluisille Michael Jackson vetää lasta pulkassa-vitseille (hymähtänyt siksi, etteivät vitsit nyt sinällään ole aiheuttaneetkaan sen suurempaa naurunremakkaa), mutta en silti missään tapauksessa hyväksy lasten seksuaalista hyväksikäyttöä, sillä se on mielestäni yksi tämän maailman iljettävimmistä asioista.

Jotkut kuitenkin muodostavat vaikutelmansa ihmisestä sen perusteella, minkälainen huumori heihin iskee. Yleensä moni vitsinkertoja on heidän mielestään puhdas rasisti, mahtuuhan maailmaan sadoittain vitsejä esimerkiksi ruotsalaisista tai juutalaisista. Minä en todellakaan ole rasisti: inhottaa ajatuskin siitä, mitä juutalaiset ovat joutuneet kokemaan, mutta hei, kukaan ei sitä juttua tosissaan ilmoille heitäkään! Joten miksi vaivata päätään sillä? Eihän tästä maailmasta tule yhtään mitään, jos kaikki pitää vetää aina vakavalla naamalla, perkele!
Hugleikur Dagssonin käsialaa
Aina voi kuitenkin miettiä sitä, minkälaisia vitsiä heittää ihmiselle, jonka on vasta tavannut. Koskaan ei tiedä, miten lähelle vitsin aihe saattaa osua toista ihmistä. Tässä poikkeus sääntöön - ymmärrän, että lapsena hyväksikäytetty ihminen ei halua kuulla ainakaan siitä asiasta vitsailtavan.

Kaikille niille, jotka kestävät huumorilta mitä tahansa, suosittelen islantilaisen sarjakuvataiteilijan, Hugleikur Dagssonin, hulvattomia kirjoja, kuten Saako tälle edes nauraa ja Naura, pervo, naura!

Loppuun vielä, Hirviniemen sketsihahmon turhanpäiväistä kritisointia odotellessa, yksi hauskimmista kuulemistani juutalaisvitseistä.

Mikä on juutalainen dilemma?
Ilmainen pekoni. (tummenna vastaus!)

2. tammikuuta 2012

Liikuntaa ympäri vuoden?

Välillä sitä tuntee itsensä lähinnä vähäjärkiseksi, kun lenkille on pakko lähteä säässä kuin säässä! Toisaalta tuntuisi ihan järkevältä katsoa ensin ikkunasta ulos ja todeta, että onko nyt ihan oikeasti sellainen ilma, että lenkillä edes viihtyy. Ainahan lenkkeilyn voi korvata vaikka jumpalla tai jollain muulla sisäaktiviteetilla.

Tänään tunsin oloni taas oikein voittajaksi, kun lunta satoi vaakasuoraan ja tietysti myös puolet matkasta juuri päin näköä. Mutta pakko oli lähteä, onhan sentään uusi vuosi ja uudet kujeet (ja ihan uusi motivaatiokin tähän kuntoiluun ja laihtumiseen)! Keho kaipasi raitista ilmaa (sitä tietysti riitti sekopäisessä lumimyräkässä) ja hei, mähän tykkään lumipyrystä! Ajatukset olivat kuitenkin jotain aivan muuta, kun tarvoin viimemetrejä naama vettä valuen aamulla silmiin sutaistut ripsivärit mukanaan.

Hyvä olo kuitenkin saavutettu, joten ei tässä voi mitään katuakaan. Kiitos mun goretex-takki ja goretex-kengät! Uitettukoira-olo pysyi naamaa lukuunottamatta siis loitolla loistavasti. Ei muuta kuin päin uusia lenkkejä tässä alkavassa talvessa! Niinpä, lunta sataa ja kohta tää akka pääsee suksille!

Mä en tiedä, onko tää vaan jokin mun oma kieroutunut erityispiirre vai onko tää ihan yleistä, mutta tämänpäiväisen lenkin aikana mä tajusin, että talvella tulee lenkkeiltyä ja liikuttua paljon aktiivisemmin ja innostuneemmin. 

Palataan vaikka menneeseen kesään: lenkkeily ja muu kuntoiluinto oli kadoksissa ja liikuntasuoritukset tuntuivat ihan hirveältä pakkopullalta. Johtuiko se kuumuudesta? Hyvin mahdollista: lenkille olisi pitänyt lähteä joko aivan aamuvarhaisella tai hyvin myöhään illalla, ettei olisi kuollut lämpöhalvaukseen ja nestehukkaan. Ei siis hyviä vaihtoehtoja vuorotyöläiselle! Se saattoi johtua myös siitä, että kesä on sellaista eräänlaista vapauden aikaa: sitä tahtoo tehdä mitä lystää, ja yleensä siinä saattaa vaikka olutterassi kuulostaa miljoona kertaa miellyttävämmältä vaihtoehdolta kuin hikinen kuntoilu. Mikä on ihan hölmöä, koska kesällä on valoisaa ympäri vuorokauden eikä lenkille lähteäkseen tarvitse pynttäytyä liikkuvuutta haittaaviin paksuihin ja lämpimiin vaatteisiin. Jo pelkkänä ajatuksena kesällä kuntoilu kuulostaa paljon mukavemmalta kuin talven lumissa rämpiminen.

Talvella kuitenkin tuntuu olevan enemmän aikaa, vaikka pimeys tuleekin aikaisin ja minäkin nyt olen melko arka lähtemään Hervannan pimeille kaduille haahuilemaan. Kenties sitä talvella kaipaa enemmän raitista ilmaa juuri siksi, että pimeys rajoittaa liikkumista ja yleensäkin ulkona oloa. Toisaalta taustalla saattaa olla ajatus juurikin siitä tulevasta kesästä ja siitä, että täytyy näyttää biitsillä hyvälle. Uudenvuoden lupauksissa luvataan aina liikkua ja laihtua enemmän, siitä johtunee alkuvuoden kylmien kuukausien joukkoryntäys kuntosaleille. Yhtään vähättelemättä kesän kauneutta ja loistoa on pakko vielä mainita talven valkoinen mahtavuus. Kenen mielestä luminen pakkasmaisema luonnon keskellä ei muka olisi kaunis?

Okei, myöhäinen kesäilta vetää kyllä vertaa tuolle lumiselle pakkasmaisemalle, myönnetään! Minkäs vuodenaika lukijoitani innostaa liikkumaan enemmän, ja minkäslainen on sitten se optimi sää tuohon ulkoiluun?

Kesä...
... vai talvi?