28. kesäkuuta 2012

Yök, herkuttelua!

Juhannus meni sittenkin ihan mukavasti, vaikka se aatonaattona ei siltä vaikuttanutkaan. Taisin hieman ylidramatisoida koko homman. Ajelin mökille, saunottiin, vihdottiin, grillattiin, poltettiin kokkoa ja mentiin sitten ajoissa jo nukkumaan. Kaikki siis kävi oikein hyvin!

Grillaamisesta puheenollen, kesä on jälleen kerran tuonut mukanaan kaiken überrasvaisen, mutta niin äärimmäisen herkullisen grilliruuan. Ruokavalio on muutenkin hieman muuttunut kuluvan kesän aikana ja sen tajusin vasta eilen, kun kävin vaa'alla. Paino oli noussut, jonkun mielestä ehkä naurettavan vähän, mutta minulle se oli herätys jälleen todellisuuteen.

Tätä nyt kiitos vähemmälle!
Mun painohan on pitkään pysynyt jo samoissa lukemissa. Olin tähän hyvin tyytyväinen, vaikka kaukanahan se vielä oli mun ihannepainosta. En kuitenkaan ole muutamaan kuukauteen enää edes yrittänyt laihduttaa, vaan olen pyrkinyt pitämään painon lähinnä kurissa, siinä hienosti onnistuen. Mutta pienikin muutos ruokavaliossa näköjään tekee tehtävänsä välittömästi. Grillimakkara tai pikkuleipä silloin tällöin nyt ei kaada kenenkään laihduttamista, mutta kun tästä on tullut jälleen kerran ikävänpuoleinen TAPA.

Nyt ajattelin taas jatkaa laihduttamista, jotta vaa'an viisari heilahtaisi taas siihen kivempaan suuntaan. Saa nähdä kuinka käy.

Kävin eilen bodypumpissa ensimmäisen kerran selkävaivani jälkeen (kiitos selkävaivan, mun hyvin pitkälle suunniteltu bodypump-kesä koki heti alkumetreillä kovan kolauksen!) ja kaikki tuntui jotenkin tahmealta. Nyt särkee ja sattuu joka lihakseen. Vaikka selkä onkin ollut kunnossa ja entisissä voimissaan ainakin jo viikon verran, mä en silti pystynyt keskittymään treeniin täysiä, vaan varoin jotenkin kaikkea ja pelkäsin, milloin se viiltävä kipu palaa ja mä kaaduin tuskasta ulvoen siihen lattialle selässäni tanko ja painot. No, näin ei käynyt. Kun oikein järjellä ajattelee, luulisi pumpin nyt lähinnä auttavan tuota selkää tässä vaiheessa.

Mutta ei kai tässä auta kuin jatkaa.
Ja jättää herkuttelu vähemmälle.
Perkele. Että oikein ärsyttää taas.
Tää tämmönen.

(Juuri, kun mun piti avautua lukemistani laihdutus-blogeista (tai en mä niitä enää lue), joissa kirjoittajat aina vain harmittelevat, että kun on taas sorruttu herkutteluun ja ikinä ei tapahdu minkäänlaista muutosta missään! Ei koskaan!)

Tänään minigolfaamaan Pyynikille, jei!

21. kesäkuuta 2012

Juhannuksen taikaa

Ah, tätä autuutta. Siis "ah, tätä autuutta". Juhannus tulossa ja minätyttö jo keväällä suunnittelin, että päinvastoin kuin viime juhannuksena, tänävuonna olen aattona aamuvuorossa ja juhannuspäivänä iltavuorossa, kerkee sitten nähdä ja olla edes vähän tärkeiden ihmisten kanssa. No ei mennyt nyt ihan niin kuin herttaisimmissa haaveissani olin kuvitellut.

Koko juhannus alkaa tuntua ihan paskalta, jos nyt näin suoraan voin asiani ilmaista tässä bloggeroisessani. Okei, tiedän! Olen itse valinnut alan, jossa tehdään kolmivuorotyötä ja kyllä, aina ei osu ihan nappiin kaikkien pläänien kanssa! Nyt tuntuu kuitenkin jokseenkin tukahduttavalta. Viime juhannus, ensimmäinen juhannus ikinä, kun olin töiden orjana, ei tuntunut läheskään näin tukahduttavalta. Ahdistavalta. Katkeralta. Oikeastaan oli mukava olla töissä, tienaamassa kasoittain rahaa, kun ulkona oli varsin epäedullinen sää. Se kuitenkin johtui ihan puhtaasti siitä, että silloin mulla oli iltavuoro ja sitä seurasi tiiviisti aamuvuoro, joten aikaa muiden ihmisten menemisten murehtimiseen ei yksinkertaisesti jäänyt aikaa. Voi, miksi mä en ajatellut tätä silloin keväällä, kun suunnittelin työvuorojani?

Mulla oli niin kova suunnitelma, että nyt kun mulla on aattoilta aikaa ja seuraavana aamuna saa nukkua pitempään, mä keksin jotain kivaa läheisten kanssa. Kaikki alkoi mennä mönkään, kun mä tajusin, että mä joutuisin taas viettään juhannuksen ilman avopuoliskoani. Kuulostaa mahtipontiselta lillunlällyltä, mutta sitä se kesäleskeys valitettavasti teettää. Jos mä olisin katsellut avopuoliskon naamaa ihan samaan tapaan kuin aina tavallisestikin, joka päivä ja aina, mua ei ehkä haittaisi olla juhannusta erillään (tai haittaisi, mutta ei näin paljon).

Toisaalta, mikäs minä olen määräämään, miten ja missä hän taianomaisen keskikesän juhlan viettää. Eihän hän juurikaan kavereitaankaan ole nähnyt enkä mä halua olla se inisevä ämmä, joka kieltää tällaisen. Harmistuksen määrä alkoi siis pelottavalla tavalla laajeta ja kärpäsestä alkoi yhtäkkiä muuntautua jättimäinen härkänen. Mun teki mieli ilmaista pettymyksen määrä, mutta samalla mä en halunnut pilata miehen fiilistä omissa kekkereissään. Vaikka kai tuo mun äänensävystä ja vähemmän puheliaasta olemuksesta sen aavistikin. Lopulta siinä kävi juuri niin kuin mä pelkäsinkin: mä en saanut sanottua kaikkea, mitä mä niin niin paljon halusin ja kaikki ne pahat fiilikset patoutui mun päähän niin, että piti ottaa särkylääke.

No, mulla oli suunnitelmissa sitten mennä illaksi Jämsään mökille, sinne kun oli tulossa vanhemmat, velipoika, veljenpoika, siskonpoika ja tämän tyttöystävä ja saunoa vähän, grillata ja ottaa pari Leguana-lonkeroa (oon rakastunut!). Yhtäkkiä sekään ei ole enää varmaa, meneekö sinne sittenkään ketään. Minäkään en sitten tiedä enää menenkö mä.

Mua ei kiinnosta enää koko juhannus. Juhannus on ihan paska juhla (oikeasti mä en näin ajattele, mutta tällä hetkellä...).

Mä en edes tiedä, mitä mä kirjotan. Miksi mä kirjotan. Ehkä nyt tarvitsi purkaa tätä paskaa oloa. Oikeasti mun pitäisi nukkua ja valmistautua huomiseen aamuvuoroon. Ehkä mä saan kuulla tästä vielä jälkeen päin.

Täähän on ihan pikkujuttu. Yksi juhannus sinne ja toinen tänne, mitä väliä. Yksi päivähän se vaan on muiden joukossa, kuten vaikka vappukin. Jotenkin tää silti nyt ottikin koville. Aivan liian koville ollakseen edes järkevää, ollakseen mitenkään täyspäistä. Joskus näitä vaan tulee, armottomia ahdistuskohtauksia. Jos oikein alkaisi yhdistelemään ja pitämään kirjaa, mä voisin olla lähes varma, että tää kaikki olisi selitettävissä niinkin yksinkertaisella asialla kuin kuukautiskierto. Jossain kohtaa kiertoa vaan tulee välillä se sellainen NAPS ja koko maailma romahtaa johonkin mitättömään asiaan.

Hyvää juhannusta!



Selkä alkaa olla jo ihan kuosissaan, onhan tässä jo kaksi raskasta aamuvuoroakin takana. Hieman välillä särkee, pitkään paikallaan istuminen ei tee kovin hyvää eikä vielä uskalla kumartuakaan ihan kunnolla, mutta työt sujuu kuitenkin, kun muistaa oikeaoppisen ergonomian, ja muukin arkielämä! Eilen mun piti uskaltautua jo bodypumpiin, mutta olin kiltti tyttö ja kuuntelin ystävän neuvoa olla menemättä. Sen sijaan aurinkoinen kävelylenkki hyvän musiikin tahdissa teki terää! No, sallittakoon laiskottelu, kun juhannuskin on tulossa (kuulostaa pahasti vaan typerälle tekosyylle...).

Olin muutaman päivän toipumassa lanneselän oikuttelusta kotona Koskenpäällä ja ai, että oli mukavaa! Sellaisessa kesäkylässä sitä unohtaa pahemmatkin säryt. Kesä tuntuu maalla muutenkin niin paljon todellisemmalle ja ihanemmalle kuin täällä kaupungin melskeessä. On niin paljon vihreää, värikkäitä kukkaniittyjä, pelkkää tuulen suhinaa koivikoissa, laineen liplatusta... jaan teille muutaman kuvan tästä mulle niin rakkaasta perämetsästä keski-Suomen sydämessä.






Pakko vielä loppuun kehaista IFOLORIA, vaikka se ei mitenkään liity itse aiheeseen. Tilasin kaksi 60-sivuista, n. 20 x 30 senttistä kuvakirjaa, joihin änkesin kaikki lähes neljä sataa ottamaani kuvaa Nepalista. Hintaa oli sellainen sataviiskymppiä, mikä vähän hävettää, mutta voin kertoa, että nyt ovat kuvat hyvässä tallessa! Suosittelen Ifolorin kuvakirjoja! Ne on oikeasti aika tyylikkäitä!

Mutta koska keskikesän juhla on jo ihan ovella, en jaarittele tällä kertaa tämän enempää. Ei muuta kun...


16. kesäkuuta 2012

Noidannuoli - kesänuoli...

Ja juuri kun olin päässyt kirjoittamasta sairastamisen vaikeudesta ja juuri kun olin päässyt mahtavaan bodypump-fiilikseen, mun selkä menee ja sanoo POKS. ...tana, että ketuttaa. Näköjään tuo pyykin asettelu kuivaustelineeseen voi myös olla varsin riskaabelia toimintaa... noidannuoli ei siis katso aikaa, paikkaa tai fyysistä kuntoa (olenhan mä, ja etenkin mun selkä, huomattavasti paremmassa kunnossa kuin viime kesänä, kiitos GoGo:n).

Kuva täältä. Siellä myös lisää infoa noidannuolesta.
Mulle iski kesänuoli. Tasan vuosi sitten mulla oli tämä sama ongelma, noidannuoli alaselässä. Miten voikaan selkä hajota näin säännöllisesti, lähes päivälleen vuoden välein. No, onneks tänävuonna kesänuoli taisi jäädä astetta kevyemmäksi kuin viime kesänä (viime kesänä saigonia pärähti kahdeksan päivää), sillä nyt parin päivän jälkeen pystyn jo istumaan jonkun verran ja saikkuakin tuli vain kolme päivää. No, tänävuonna sain toki vähän paremmat lääkkeetkin, kipulääkettä ja relaxanttia suoraan lihakseen ja Dolania kuuriluontoisena. Viime kesänä arvauskeskus määräsi mulle vain Burana 600:sta ja vasta myöhemmin Panacodia, joka ei sitten sopinut mulle ei yhtään! Toisin sanoen, niistä kummastakaan ei ollut mitään hyötyä.

Dolan sentään vaikuttaa tehokkaalle napille! Siinä on kipulääke ja lihasrelaxantti samassa ja jo nyt päivän jälkeen olo on kuin uudestisyntyneellä, ainakin melkein. Haittavaikutuksiakaan ei ole ilmennyt laisin, vaikka kovasti mua varoiteltiinkin tämän kolmiolääkkeen väsyttävästä ja huimaavasta vaikutuksesta. Pelkäsin pahinta viime kesäisen Panacod-yrityksen jälkeen. Panacod tehosti kivasti oletettua sappivaivaani ja mun ylävatsaan sattui niin paljon, että en voinut kuin pyöriä kylmänhikisenä sängyllä, itkeä ja odottaa kuolemaa. Juu ei, parasetamoli ja kodeiini ei ollut mun juttu.

Pomolle soittaminen ja ilmoittaminen sairaslomasta ei ollut herkkua niin kuin moni varmaan aavistaakin. Eikä siis sekään, että tämän viikon GoGo:t taisi jäädä väliin, ja mahdollisesti vielä myös ensiviikon treenitkin. Jos lähtötilanne on se, etten mä kykene istumaan minuuttia kauempaa ja kävely tapahtuu 45:n asteen etukumarassa, niin palautuminen tulee kestämään, vaikka lääkkeet sitä olemista helpottaakin huomattavasti.

Sinänsä olen vähän ihmeissäni, että mulle määrättiin lihasrelaxanttia, koska sillä ei tiedettävästi ole paranemista nopeuttavaa vaikutusta. Muistan aivan selkeästi, miten lähihoitajakoulussa puhuimme noidannuolesta fysioterapeutin kanssa ja siitä, ettei lihasrelaxantit tai yleensäkään lihasjumin avaaminen esim. venyttelemällä auttaisi asiaa yhtään. Lihasjumi (noidannuoli tässä keississä) nimittäin muodostuu siksi, että se suojaa selän vahingoittuneita alueita. Joten jos suojan "avaa", niin eihän se siihen paranemiseen auta, päinvastoin?

No, jotain hämäräperäistä tässä lienee, sillä oma olo on helpottanut juuri tällä osittain relaxoivalla lääkkeellä. Toisaalta, lääkärintodistuksessa lukeekin diagnoosin kohdalla lanneselän kipu, eikä suinkaan noidannuoli...

Olisiko jälleen aika kiinnittää huomiota ergonomiaan töissä? 

Että sellainen kesänaloitus täällä. Mites muilla?

12. kesäkuuta 2012

Ikäsyrjintää pahimmillaan

Iltalehden sivuilla oli otsikko Brittilääkäreille moitteita: Eivät hoitaneet ikäihmisiä, alla IL:n gallup Syrjitäänkö Suomessa potilaita iän vuoksi? tuloksella 94% vastanneista sanoo, että kyllä. Tietysti tästä saa kuvan, että kyllä, iäkkäitä potilaita syrjitään heidän korkean ikänsä vuoksi. Siksi mulle hetkellisesti taas ylitse kiehahtikin.

Alla oleva teksti on toki yleistävä, mutta se, mitä näen päivittäin töissä ja kuulen työssäkäyviltä ihmisiltä ympärilläni, tukee sitä vahvasti.

Hoitoalalla sitä on monesti kohdannut aivan absurdeja tilanteita. Satavuotias mummo ei suostu enää syömään, lähetetään hänet gastroskopiaan. Päälle ysikymppinen pappa on kamalan väsynyt, otetaan liuta verikokeita. Ainakaan laitoshoidossa vanhoja ihmisiä ei syrjitä. Päinvastoin. Vaikka potilas olisi kuinka huonossa kunnossa ja jaksaisi päivästä toiseen ilmaista halunsa jo kuolla, niin ei! Ei muuta kuin piikki käteen, parit labrat ja mahdollisesti pari epämiellyttävää tutkimusta siihen päälle ja tietysti kaikki mahdollinen hoito, mitä vaan on keksittävissä

En kiellä, etteikö kaikki ihmiset olisi oikeutettuja parhaaseen mahdolliseen hoitoon (vaikka edellä mainittua vanhojen ihmisten väkisin elossa pitämistä en ihan kokonaan käsitäkään). Siinäpä se pointti piileekin. Kuinka moni, esimerkiksi kollegani, on saanut työterveyshuollosta nuivaa kohtelua? Tai eihän meidän tarvitse mennä ihan tavallista terveydenhuoltoa pidemmälle, kun työikäisiä ihmisiä ihan selkeästi syrjitään. Määrätään vain liuta onnettomia särkylääkkeitä ja passitetaan kotiin, kerta toisensa jälkeen, vaikka samat oireet aina vain palaisivat uudestaan ja uudestaan. Ei tule mieleenkään lähettää potilasta jatkotutkimuksiin ja ihan oikeasti selvittää, miksi oireet aina vain tulevat takaisin. Sitten taas satavuotias mummo lähetetään GASTROSKOPIAAN välittömästi, kun ruoka ei maistu! Aivan käsittämätöntä epäoikeudenmukaisuutta.

Edelleenkään en halua kieltää vanhojen ihmisten parasta mahdollista hoitoa (joka, niin kamalalta kuin se kuulostaakin, olisi välillä vain antaa olla ja pitää potilas mahdollisimman kivuttomana). Silti mun on pakko puolustaa työikäisiä vielä tämän verran: työikäisistähän se huoli täytyisi pitää, kenellekään ei varmasti ole epäselvää, MIKSI. Toimettomat vanhukset kyllä hoidetaan, mutta miksi ei työikäisiä, tälle maalle tärkeää ikäryhmää?

No, monen vanhuksen kohdalla kyse voi olla vaikkapa vaativista omaisista, jotka eivät ymmärrä päästää irti. Omaisiakin yleensä kuunnellaan, kun keskustellaan potilaan hoitosuunnitelmasta, mutta jos jotain hoitoalalla painotetaan niin se on ITSEMÄÄRÄÄMISOIKEUS. Jos vanhus on klaari päästään, niin miksi, oi miksi, häntä ja hänen toiveitaan ei kuunnella?

P.S. Kannatan eutanasiaa.

9. kesäkuuta 2012

Sairastamisen vaikeus

Kuinka syvällistä pohdintaa voikaan aiheuttaa yllättävä paskatauti? Tänäaamuna herätessäni huomasin, että jonkinmoinen pöpö on saattanut pesiytyä suolistoni syövereihin. No, samalla mä tajusin, ettei illan työvuorosta kenties tulisi mitään tässä tilanteessa. Sekös alkoi ahdistaa. Se, että mä joutuisin soittamaan töihin ja ilmoittamaan olevani kykenemätön tekemään töitä.

Tähän maailmaan mahtuu liuta ihmisiä, joita ei voisi työnteko vähempää kiinnostaa. Nää kaverit joko lorvivat päivät pitkät kotisohvansa nurkassa ja elävät sossun rahoilla tai menevät töihin, eivätkä silti tee mitään. Itsekin olen laiska ja jos laiskuudesta maksettaisiin samaa palkkaa, mitä tienaan töissä, olisin varmasti laiskuuden kuningatar. Olen silti äärettömän onnellinen siitä, että saan tehdä töitä. Tästä olikin eilen puhetta, kun tapasin työpäivän jälkeen kälyäni, joka kertoi olevansa äärettömän tyytyväinen saatuaan kesätöitä ja arvostavansa mahdollisuutta tienata vihdoin ihan omaa ja oikeaa rahaa! Niitä ihmisiä kuitenkin kun sattuu vain olemaan, niitä, jotka eivät pätkän vertaa arvosta työntekoa. No, minä lie arvostan, liikaakin ehkä!

Mä arvoin tänäaamuna hyvin pitkään ja hartaasti puhelin kädessäni ja mietin, että soitanko työpaikalle olevani sairas vai menenkö mä töihin. Vaikka mä tiesin, ettei olisi mitään järkeä mennä töihin, mulle tuli silti aivan järjettömän huono omatunto, kun mä sitten lopulta soitin ja ilmoitin jääväni iltavuorosta pois.

Lohdutukseksi söin muutaman makeisen. Ei siis varsinaista laihduttajan ruokaa...

Nesteytyksestä vastasi Vichy.
Kyseessä ei ollut kuitenkaan ensimmäinen kerta, kun mä poden huonoa omaatuntoa ihan syyttä ja suotta. Kuinka monta kertaa mä harmistuinkaan opiskeluaikana siitä, että mulle tuli kuumetta enkä mä päässyt kouluun! Kotona potiessani sairaana mä tuhlasin monta ajatusta sille, miten huono ja kamala ihminen mä olen, kun tällei vaan lintsaan päivät pitkät ja miten kovasti mä yritin itselleni vakuutella, että eihän mulla edes mitään kuumetta ole, mitä opettajatkin nyt ajattelee... näin kävi (ja käy yhä edelleen) etenkin silloin, jos kuumekäyrä nousee vain vähän.

Mun normaali ruumiinlämpö on aina ollut hieman alhainen, alle 36 astetta. Kun lämpö nousee 37 asteeseen, mun olo on aivan hirvittävä. Sama, jos normaalilömpöisellä ihmisellä kuume nousee +38 asteeseen. Siksi mä ajattelen, että mä jään ihan turhaa kotiin, enhän mä ole kipeä, tää on vaan lapsellista lintsaamista päivän askareista. Huolimatta siitä, että olo on kuin jyrän alle jääneellä.

Mä olen menneen talven aikana muutaman kerran painanut työpäivän loppuun asti siinä 37 asteen kuumehorteessa. Työkaverit kehottivat lähtemään kotiin, mutta enhän mä voinut, kun enhän mä mikään kipeä ollut! Puhumattakaan, jos on ollut astetta ankarampi nuha päällä! Eihän se ole mikään syy jäädä kotiin, jos vähän nenä vuotaa!  

No, kyllä se on, niin sanoo jo ihan terve järkikin

Miksi mä en siis voi vaan tajuta, että sairastaa saa ja pitää kotona ihan rauhassa eikä tarkoituksena suinkaan ole väkisin ängetä työpaikalle sairastuttamaan työkavereita ja siinä samalla vastustuskykynsä menettäneitä mummukoitakin.

Toisaalta mä tiedän, mistä se armoton omantunnon kolkutus johtuu. Ensinnäkin musta tuntuu kamalalle jättää työkaverit mahdollisesti pulaan siksi, että yksi jättää tulematta. Kun työntekijöitä on jo valmiiksi vähän, niitä on entistä vähemmän, jos yksi sairastuu, ja koko pakko menee sekaisin. Kukaan ei pysty tekemään työtään parhaimmiten.

Toisekseen, jossain on vielä jäljellä rippeitä paskasta itsetunnosta. Mä ajattelen paljon sitä, mitä työkaverit ajattelevat, mitä pomo ajattelee. Kuvittelevatko ne, että mä valehtelen. Ettei mulla oikeasti mitään vatsavaivoja tänään ollut, kunhan en vaan halua tulla töihin. Tai mikä vielä pahempaa: kerroin eilen töissä meneväni kälyni kanssa ulos. Mitä jos ne nyt luulee, että mä vedin ihan hirveen räkäkännin ja olin vain niin krapuloissani, etten kyennyt tulemaan töihin? Totuushan oli se, että join kaksi kokista ja tulin ennen puolta yötä kotiin nukkumaan.

Tällaisia mä ajattelen joka helvetin kerta, kun olo on vähän huono, kuume lähtee nousuun ja vatsassa möngertää iljettävästi. Naurettavaa, tiedän. Kyllähän mä saan ihan rauhassa sairastaa. Perkele.

Jotkut jää kotiin pienemmistäkin syistä.

8. kesäkuuta 2012

Kesäkengät

Pajalan Kenkä 2011

Pajalan kenkä 2011

Promod 2011

Prisma 2012, 25e


Haastetta kehiin!

Blogi Lainakengissä haastaa kaikki lukijansa tällaiseen, joten aikani kuluksi...

1. Mitä juhannussuunnitelmia olet tehnyt?
Töiden parissa taitaa tämäkin juhannus vierähtää mukavasti. Juhannusaattona olisi aamuvuoro ja juhannuspäivänä iltavuoro, joten saattaa olla, että muutaman siiderin juon. Jos en äidy ajelemaan mökille Jämsään, niin sitten saunon tässä kotona ja yritän metsästää jostain seuraa itselleni. Toisaalta toivon, että juhannuksena sataisi kaatamalla, jolloin ei yhtään haittaisi olla töissä tienaamassa juhannuslisiä ;)
2. Mikä on mielestäsi ärsyttävin luonteenpiirre muissa ihmisissä?
Ai että yksi piirre vaan pitää mainita? Tää on paha. Useinhan se menee niin, että mikä toisessa ärsyttää, sen piirteen löytää itsestäkin, jos vain haluaa löytää sen... valittaminen kaiken maailman asioista on ärsyttävää ja kyllä, valitan myös itse aivan liikaa! Yleensäkin pessimismi on jotenkin uuvuttavaa.
3. Milloin olet viimeksi itkenyt ja miksi? 
Olisiko ollut menneellä viikolla päivänä X, kun katsoin Avaraa Luontoa. Joo, Avara Luonto saa mut usein herkistymään! Tällä kertaa kyseessä oli dokumentti pariskunnasta, joka kolmen vuoden ajan seurasi nuoren leopardin elämää. Mä en oikein edes tiedä, miksi se kosketti mua niin paljon, että mun piti itkeä. Dokkarissa ei edes tapahtunut mitään kamalaa.
4. Minkä taidon haluaisit oppia?
Keskustelemisen taidon. Olen huono keskustelemaan. Oikein keskustelemalla keskustelemaan. Mä en jotenkin vaan osaa puhua.
5. Milloin olet viimeksi käynyt Tampereella? 
Taidan olla täällä ihan jatkuvasti ;)
6. Mitä laitat leivän päälle?
Ingmariinia, jotain lihaa ja kurkkua yleensä. Ruisleipä rokkaa myös kylmäsavulohen ja salaatin kanssa, kuten myös mozzarellan ja tomaatin kanssa!
7. Ärsyttävin kesähitti ikinä?
En osaa sanoa. Kaikki ne ovat olleet jollain tavalla sekä ärsyttäviä että hauskoja. Yleensä ehkä astetta ärsyttävämpiä kuin hauskoja, mutta silti. Mikään ei ole koskaan raastanut multa silmiä ja korvia päästä.
8. Ottaako joku päähän?
Tällä hetkellä lähinnä se, että pitää mennä töihin. Kolmen päivän vapaat takana ja tietysti kelit paranee heti, kun pitäisi mölliä sisällä koko päivä!
9. Mitäs syksyllä? Kouluun? Töihin? 
Syksyllä olen varmasti edelleen töissä, ainakaan en ole kouluun hakenut, joten... 
10. Mihin kannattaisi tehdä päiväreissu kesällä?
Itse tykkään aivan mielettömästi Porvoon vanhasta kaupungista! Aivan mielettömän ihana paikka mukulakivineen ja vanhoine taloineen. Siellä voi jotenkin aistia menneitten aikojen tunnelmaa! Suosittelen ehdottomasti! Toisena vaihtoehtona ekana mieleen tupsahtaa Suomenlinna. Aivan mahtavan söpöläinen auringonotto-saari Helsingin edustalla ja sielläkin tuntee matkaavansa ajassa hurjasti taaksepäin!
Porvoon vanhakaupunki
Suomenlinnassa, kesä 2009
11. Mitkä suosikkiblogisi?
Karkkipäivä, ValiValiVali (joka ei valitettavasti ole päivittynyt pitkiin aikoihin) ja Saappaaton kissa.

3. kesäkuuta 2012

Elokuvasävellysten lumo

Musiikki on aina ollut mulle tärkeää. Tärkeää ehkä siksi, että se on ollut se mun kanava purkaa tunteitani, joita mun on muuten ollut vaikea näyttää ja tuoda julki. Tosin tämä kaikki on yleensä tapahtunut silloin kun mä olen ihan yksin. Vaikka mahdollinen ongelma ei välttämättä ratkea pelkällä yksin istumisella ja musiikin kuuntelemisella, olo helpottuu silti.

Musiikilla on jonkinlainen mystinen voima ja se mystinen voima tunkeutuu väkisin tällaisen herkän ihmisen mieleen, herkistää sitä, mykistää sitä, nakertaa sitä. Hyvä musiikki nostaakin pintaan suuria tunteita, oli se sitten vihaa, rakkautta tai surua. Koska mä olen tunneihminen, monet kappaleet saattavat saada mut kyynelehtimään, vaikka mitään varsinaista syytä ei olisikaan.

Kuvitelkaapa elokuva ilman musiikkia.

Jälleen kerran voin vedota tähän omaan tunneperäiseen suhtautumiseeni elämää kohtaan, mutta siitäkin huolimatta uskalla esittää kysymyksen: voiko elokuva olla koskettava ja ihan todella tarrautua sun sisimpään ilman musiikkia?  Elokuvien ääni- ja musiikkimaailma vaikuttaa ihmiseen aivan järjettömän paljon, vaikka ihminen ei sitä itse tajuaisikaan. Miettikääpä kauhuelokuvaa ilman ääni- ja musiikkitehosteita. Niin mikä jännitys? Mikä kauhu? Elokuva menettää voimansa ilman karmaisevaa sävellystä taustalla.

Itse rakastan aivan hirmuisesti elokuvasävellyksiä, vaikka sinällään klassista tai tämäntyyppistä musiikkia harvoin tulee kuunneltua. Ehdoton suosikkini on varmasti kaikkien elokuvaharrastajien tuntema Hans Zimmer. Sanoisin, että siinä vasta mieletön säveltäjä, jonka teokset saavat mut herkistymään ja itkemäänkin, jos oikein sille päälle satun. Oikeastaan mun ei tarvitse edes olla valmiiksi sillä päällä huomatakseni, että no niin, aloin sitten parkumaan...

Suurena elokuvafanina musta on hienoa, että elokuvien sävellyksiin kiinnitetään niin paljon huomiota ja niihin panostetaan niin paljon, että ne saavat kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin. Kun näihin mahtaviin teoksiin vielä yhdistää mahdollisesti itse elokuvan, sen juonen, hahmot ja loppuratkaisun, täydellinen tunnecocktail on valmis. Mun suosikkielokuvalistalla on monta teosta, jotka saavat mut itkemään jo heti, kun alkutekstit pärähtävät ruutuun. Mikä sen tekee? Kenties tieto siitä, että kyseessä on mahtava elokuva. Kenties myös se, että alkutekstit tulevat ruutuun mielettömän musiikin säestämänä.

Tämä samaa pätee myös tv-sarjoihin ja peleihin, hyvänä esimerkkinä aikaisemmin mainitsemani Game of Thronesin tunnussävelmä. Alla muutama hykerryttävän hieno sävelmä herra Zimmerilta.

King of Pride Rock - The Lion King


Now we are free - Gladiator


The Rock main theme


Tennesee - Pearl Harbor


White House Rush - Call of Duty: Modern Warfare 2



Mä voisin kai listata näitä biisejä ainakin viiskymmentä, mutta lienee helpompaa (?), jos eksytte joutubeen ja kirjoitatte hakusanaksi Hans Zimmer tai jotain muuta elokuvasävellyksiin viittaavaa. Zimmeri kun ei toki ole ainut mestari tässä lajissa. Näitä löytyy, eikä kaiken tarvitse olla edes mitään instrumentaali-tilutusta. Mulle riittää luomaan tunnelmaa jo Henry Mancinin ja Nino Rotan The Godfather Waltz tai Star Warsin teemabiisi.

Sitten vaan fiilisteleen!