26. joulukuuta 2012

Joulujuttuja

Joulu se sitten tuli ja meni yhtä nopeasti kuin aina ennenkin. Se oli melko kivutonta, kivuttomampaa kuin olin ajatellutkaan. Vaikka mä etukäteen pelkäsin kovastikin, että koko päivä menisi Koskenpään atmosfääreistä haaveillen, yllättävän vähän se olikin sitten mielessä.

Aamu meni riisipuuroa keittäessä ja  Joulupukin kuumaalinjaa sivusilmällä seuratessa (tv oli siis pakko avata siihen taustalle mölyämään Lumiukkoa odotellessa). Aattoillan iltavuoro oli ihanan rento. Seitsemän aikaan mä mietin olleeni töissä jo kuusi tuntia, mutta mitään muuta mä en tuntunut tehneen kuin haahuilleen ympäriinsä tekemättä mitään ja syöden. Voi sitä syömistä, hohhoijaa. Hyvillä mielin odottelen uuden vuoden alun terveellisyysintoilua... pelkäsin kovasti, ettei avopuoliskon kattama myöhäinen joulupäivällinen kotona enää mahtuisi tähän napaan kaiken sen mässäilyn jälkeen. No, koska ruokavalio töissä oli lähinnä äklöttävän makeanpuoleinen, suolaiset laatikot ja kinkku maistuivat oikein mainiosti!

Ensimmäistä kertaa elämässäni tein (imeltämättömän) peruna- ja porkkanalaatikon ihan itse ihan alusta ihan loppuun. Perunalaatikosta tuli koostumukseltaan jotenkin omituinen, sellainen liian jäykkä, suorastaan kova, mutta porkkanalaatikko näytti ja jopa maistui aivan porkkanalaatikolle! Perunalootakin oli toki hyvää, mutta jotenkin se oli turhan joulutonta. Kotikaljakin onnistui suhteellisen hyvin, vaikka vähän mauttomaksi se jäikin. Mä en tiedä, mitä me tehtiin väärin, ohjetta pyrittiin seuraamaan sanatarkasti. Pahaa se ei kuitenkaan ollut! Kinkkukin oli mukavan rapsakkaa!

Aattoiltana ei vältytty toki draamaltakaan, kun avopuoliskoni lahjaksi saamat vanhan ajan villasukat aiheuttivat lähes aggressiivisia elkeitä meidän kissoissa. Jostain syystä sukat kiehtoivat kissoja niin, että niissä oli pakko kieriä ja niitä oli pakko purea ja nuolla ja kuolata... siitä kehkeytyi sitten melkoinen mustasukkaisuusdraama, kun toinen kissoista omi sukat itselleen. Ohjelmistossa oli hurjaa takaa-ajoa huoneesta toiseen, armotonta sähinää ja murinaa ja hurjia tassun iskuja toista naamaan. Omat kissani tuntien ehdin jo hieman huolestua, sillä siitä touhusta tuntui leikki olevan kaukana.

Mikä helkkari tuommoisissa sukissa oikein voi olla? Kissat sekosivat nähdessään ne! Ilmeisesti niissä on jokin aivan erityisen ihana haju tai jotain vastaavaa. Olisiko kissaihmisillä mitään tietoa tästä tällaisesta villistä käyttäytymisestä? Olisiko osuutta sillä, että sukissa oli yli 80% villaa, voisiko se olla laukaiseva tekijä? Luojalle kiitos, nukkumaan mentiin kuitenkin sulassa sovussa; Milli sängyn päädyssä lattialla viltin päällä ja Denzel puoli sänkyä omien jalkopäästä. Sukat piilotettiin syvälle vaatekaapin pimeimpään nurkkaan.

Lisäksi suurta intohimoa synnyttivät kuusen juurelle asetellut lahjapaketit. Milli vaikutti jotenkin kovin onnelliselta kyseisten objektien seurassa, syystä X. Tämäkin mysteeri olisi toki mielenkiintoista selvittää.


Pakko mainita vielä loppuun - vaikka en kaikkia lahjojani ole vielä avannutkaan, sillä osa odottelee edelleen Koskenpäällä - muutama ihan huippulahja, jonka saimme. Ihan ehdoton ykkönen oli Afrikan tähti! Olin niin kovin innoissani tästä lahjasta, että esijoulu viime perjantaina anoppilassa meni aivan sekaisin... en huomannut edes Koskenkorvalla liekitetyn banaanin valmistusta, vaikka yleensä tällaiset toimitukset eivät jää multa näkemättä! Toinen aivan loistava lahja - jälleen kerran kolmen viikon päästä koittavaa Tansanian matkaa ajatellen - oli niin minimaalinen mölkky, ettei pienempää kai enää voi löytyäkään. Luvassa siis hyvin taisteluhenkisiä mölkkyturnauksia hiekkarannoilla maaten ja savanniteltassa pötköttäen!

Nyt olisi sitten aika suunnata Koskenpäälle muutamaksi päiväksi. Pakko lähteä maanpakoon, kun huomenna kämppään ahtautuu liuta nuoria miehiä haisemaan ja pelaamaan tietokoneella pelejä kahdeksi yöksi. Hohhoijaa. Itse ajattelin rentoutua maaseudulla, lukea vähän anopilta lainaamiani "kevyitä" lopun ajoista kertovia kirjoja (koska 21. joulukuuta oli ehkä maailman huonoin maailmanloppu ikinä!) ja näpytellä läppärin näppäimistöä synnyttääkseni mieleni syövereistä jotain älykästä tai vähemmän älykästä tekstiä.

20. joulukuuta 2012

Ja niin joulu joutui jo taas...

... Hervantaan. Oikeastaan ei kylläkään "taas", vaan ihan ensimmäistä kertaa. Jouluaaton maalaishulinat vaihtuvat kaupungin kolkkouteen. No, en mä tätä nyt enää niin masentavana näe, etenkin kun on saanut vähän laitettua tätä joulua tänne ihan omaan kotiin. Isi toi komean kuusen meille ja koska tänäjouluna todella rikotaan kaavoja, mä koristelin sen innoissani jo toissapäivänä (yleensähän kuusi koristellaan vasta aatonaattona!). Ainut, mikä todella harmittaa tässä joulussa, on se, miten kotiväki pettyi kuullessaan, ettei meidän sakki kissoineen päivineen ole tulossa maalle aatoksi.

Maalaisjoulu. Niin sen olla pitäisi. Vuoden 2012 joulu ei näytäkään tältä...








Kuvat joululta 2011.

... vaan tältä. Jotain onnetonta joulukoristeluropellusta Hervannassa.



 Kyllä isin omasta metsästä tuomasta kuusesta saisi Tammelantorilla vaikka satasen! 
(avopuolisko teki jotain noille kynttilöille ja nyt ne eivät enää pala, buu...!)



Adventtikynttilöiden neljäs kynttilä on vielä koskematon! Äite toi joulupukin. Kissat tykkää parrasta.

Tässä kuvassa jouluisten patalappujen lisäksi myös hauska "taulu", jonka sain isosiskoltani! Mitään joulua siinä tosin ei ole.


Loppuun vielä ruma joululaulu.



14. joulukuuta 2012

Loppu lähenee

Ensi viikolla 21. joulukuuta tulee maailmanloppu - tai näin on ainakin ennustettu. Mayojen kalenteri päättyy. Eikä siinä vielä kaikki. Lähi-idän levottomuudet muistuttavat kovin Johanneksen Ilmestyksestä, samoin viimeaikaiset luonnonilmiöt. Pari vuotta sitten olin hieman kauhuissani tulevasta maailmanlopusta, mutta mitä lähemmäs tämä kyseinen ajankohta on tullut, sitä vähemmän mä olen uhrannut sille ajatuksia. Nyt kuitenkin taas mietityttää.


Mayojen kalenterin loppuminen ei mua niinkään huoleta. Mayojen kalenterihan "liikkuu" sykleissä ja 21.12 todennäköisesti vain alkaa uusi sykli. Siitä, mitä kaikkea uuden syklin alkamiseen saattaa liittyä, voi lukea täältä, Paranormaaliblogin puolelta. Kyseisen kalenterin loppumiseen ei siis välttämättä liity mitään kohtalokasta ihmisrodun kannalta.

Toisaalta, kun pohtii nykymaailman muuta menoa, mä en olisi lainkaan yllättynyt viikon päästä iskevästä maailmanlopusta - tai jonkinlaisesta sen esiasteesta. Johanneksen Ilmestys kertoo Raamatussa lopun ajoista. Koetaan suuria luonnon mullistuksia. Aivan lopussa käydään lähi-idän alueelle sijoittuva suuri taistelu, jonka jälkeen kaikki päättyy.

Luonnon mullistuksia on ollut viime aikoina paljon, right? Tästä voinee syyttää tietysti hyvin kehittynyttä teknologiaa. Näistä suurista luonnon katastrofeista on voitu myös uutisoida ja tuoda niitä suuren yleisön tietoon, toisin kuin vuosikymmeniä sitten. Mutta teknologia oli jo minun lapsuudessani tarpeeksi kehittynyttä tähän tehtävään, enkä mä lainkaan muista, että luonnon katastrofeja olisi ollut silloin niin paljon kuin tänään. Ja tässähän sitä koko ajan odotellaan maapallomme supertulivuorien räjähdystä, Yellowstonea ja Tobaa, mitä näitä nyt on.

Etenkin tämä asia alkoi mua mietityttää, kun juttelin kaverini kanssa ohimennen tähdenlennoista. Viime aikoina on uutisoitu paljon tähdenlennokkaista öistä. Väkisin mieleeni hiipi dramaattinen ajatus siitä, että planeettaamme lähestyy iso komeetta, jonka sirpaleita olemme saaneet ihastella tähtitaivaallamme jo pitkän aikaa. No, ajatus on koominen: ihan kuin viikon päästä palloomme tömähtävää komeettaa ei muka kukaan tavis olisi jo huomannut.

Kuva täältä.
Nimenomaan tavis. Eihän isojen valtioiden päämiehet nyt tällaisestä mitään tavalliselle kansalle ilmoittaisi, kaikki pysyisi salassa. Muuten syntyisi paniikki, sekasorto, eikä se ainakaan edesauttaisi ketään elämään viimeisiä elinpäiviään elämästä nauttien.

Lähi-idässä velloo sodan uhka, jatkuvasti. Miten ne jaksavatkin ärhennellä? 21. joulukuuta voisi olla vallan mainio päivämäärä aloittaa vaikkapa ydinsota tai hallitsematon kemiallisten aseiden sota. Muhiiko siellä siis ihan oikeasti Harmageddon?


No, en olisi niinkään huolissani, vaikka ajatuksia nämä merkittävät ilmiöt herättävätkin *puun koputus*. Ehkä kyseessä on vain tietyn ajanjakson loppu ja uuden alku, eikä se tarkoita kokonaisen ihmisrodun häviämistä maan päältä... itse en suostu tosin minkäänlaiseen maailmanloppuun, sillä tänään on jäljellä tasan neljä viikkoa meidän Afrikan tutkimusmatkaamme!


9. joulukuuta 2012

Kahvilla

Ohhoh, onpas taas kulunut aikaa edellisestä blogipäivityksestä! No, puolustuksekseni voin kertoa, ettei viime aikoina ole oikein ollut aikaa edes ajatella kirjoittamista, blogiin tai minnekään muualle. Oikeastaan mä en ole viime päivinä ehtinyt tehdä mitään, mistä mä olen haaveillut, pääpaino toki juurikin kirjoittamisella. On ollut töitä ja pikkujouluja ja reissua Koskenpäälle ja töitä ja sellasta.

Joulu ei näytä enää niin synkältä kuin edellisen kerran, kun asiasta avauduin. Ajatus ihan omasta joulusta alkaa tuntua ihan siedettävältä, joulukuusen koristeetkin on jo hankittuna. Kamala suru iski puseroon tietysti sitten siinä kohtaa, kun mun piti soittaa kotiin ja ilmoittaa, ettei me tänäjouluna tullakaan. Oli ihan kamalaa "tuottaa pettymys", vaikka tokihan nuo ymmärsivät, että töihin on mentävä, jos töitä on. Silti tuntuu jokseenkin kolkolta ajatella koko asiaa.

Minähän en ole koskaan ollut mikään kahvinjuoja. Itseasiassa olen juonut elämäni aikana ehkä kolme kupillista kahvia. Se on vaan pahaa. Monesti kysellään, miksi mä en juo kahvia. No, miksi mä joisin jotain, mikä mua inhottaa? Menneellä viikolla olin käymässä tosiaan Koskenpäällä ja lähtiessäni suurelle kirpputorikierrokselle Mänttä-Vilppulaan ja Keuruulle, mä eksyin mun kummitädin putiikkiin Mäntässä. En ollut nähnyt kummitustätiä moneen vuoteen, joten oli kai ihan paikallaan pistäytyä vaihtamaan kuulumisia. Ennen kuin mä tajusinkaan, putiikin takahuoneessa porisi kahvipannu. Jotenkin en vaan sitten kehdannut enää sanoa, etten mä juo kahvia. Ajattelin, että yksi kuppi kahvia. En kai mä siihen kuole?

Enhän mä siihen kuollut. Mutta ei musta edelleenkään ole kahvinjuojaksi. Oikeastaan mä aloin vaan taas suuresti ihmetellä, että miten ihmiset ylipäänsä voivat juoda kahvia. Putiikissa ei ollut mahdollisuutta lirauttaa kahviin edes maitoa, joten join seitsemään vuoteen ensimmäisen kahvini siis mustana. Olihan se vähän sellaista väkisin nielemistä, koska pahaahan se oli... mutta tässä ollaan! Se, mikä ei tapa, vahvistaa!

Mutta voi sitä oloa, mikä mulle iski muutamia hetkiä tämän kahvin juonnin jälkeen. Okei, eihän mun vatsa ole tottunut kahviin, joten kai on ihan normaalia, että se ottaa vähän itseensä siitä. Mutta että vielä mustaa kahvia... jestas, sitä oksetusta ja vatsan valitusta, kun suunnattiin auton nokka kohti Keuruuta. Olin jo varma, että suuri kirpputorikierros jää nyt väliin siksi, että pitää lähteä kotiin potemaan kahvipahoinvointia. Olo meni sitten kuitenkin ohitse, kun innostuin niin kovasti niistä kirppareista. Tai mä vähän niin kuin unohdin sen.

Kokemus ei siis ollut ollenkaan hyvä enkä mä tulevaisuudessakaan aio juoda kahvia, vaikka toisinaan työpaikan kahvihuoneessa viereen ilmestyvä maitokahvi saattaakin pienen hetken ajan tuoksua hyvälle. Ei kiitos kahville! Mä olen tähänkin asti pärjännyt elämässäni ilman kahvia, niin sitten tuntuu jotenkin niin kummalliselle, että joku ei pysty olemaan päivääkään ilman kahvia! Mä pysyttelen teessä.