25. huhtikuuta 2013

Paranormal activity?

Viime aikoina käyttämäni suosikkisanat? Paranormaali, kummitus ja etenkin henkimaailma. Jollain tapaa olen aina ollut kiinnostunut yliluonnollisista ilmiöistä ja huolimatta siitä, että monet sanovat vain niitä kokeneiden todella niihin uskovan, myös minä kuulun tähän joukkoon hörhähtävään. En ole koskaan itse kokenut mitään kummallista tai selittämätöntä, ellen sitten sitä toissa kesäistä Raamatun itsestään siirtymistä, mutta silti uskoni kaiken maailman kummitusjuttuihin on vahva.

Kiinnostus mielikuvitukselleni liiankin hirvittäviin luonnottomuuksiin heräsi eloon tässä taannoin, kun olin käymässä Koskenpäällä. Itse asiassa tuo oli juuri se kerta, kun innostuin niin kovasti siitä lumikenkätouhusta. Rämpiessäni kauniilla keväisillä hangilla hiki otsalla möyrysin myös naapurin talon takaa. Talo, jossa pikkutyttönä tuli vierailtua harva se päivä herkullisen Pätkiksen toivossa. Talossa asui vanha mummu löytökissansa kanssa, mutta mummu joutui sittemmin sairaalaan. Talo on ollut tyhjillään nyt useita vuosia.


Kuva täältä.
Mitä kauemmin kyseinen talo on ollut tyhjillään ja mitä enemmän se vuosi vuodelta ränsistyy, sitä kammottavammaksi se käy. Ähkiessäni tuon talon takaa lumikengilläni en oikeastaan uskaltanut edes katsella ikkunoista sisään. Mua hirvitti ihan kamalasti. Mielikuvitukseni lähti liitelemään, vaikka kasvoja lämmitti kirkas auringonpaiste ja kaikki oli muuten niin kaunista ja valoisaa. Mutta tuo talo ja sen pölyiset ikkunat revenneine pitsiverhoineen... odotin kai verhojen heilahtavan ja jonkin hahmon vilahtavan ikkunan edestä.

Tästä maasta löytyy varmasti satoja hylättyjä asuintaloja, joissa olisi mielenkiintoista vierailla. Olisi jännittävää vaikka yöpyä näissä taloissa ja "jahdata kummituksia". Niin... tällaista suunnittelen minä, joka varmasti paskoisi pöksyynsä tällaisissa taloissa yöaikaan vähäisimmästäkin rapsahduksesta ja narahduksesta. Olisi kuitenkin mahtavaa koetella omaa mielikuvitusta ja hermoja, ehkä myös pelkoa. Niin, olen kuullut, että henkimaailman olentoja tarvitsee hyvin hyvin harvoin kuitenkaan pelätä, vaikka kyseessä olisikin aggressiviiselta vaikuttava poltergeist. Yleensä kyseessä on vain "välitilassa" elävä henki, joka tahtoo kertoa jotain, varoittaa jostain tai vain tehdä jotain päästäkseen "jatkamaan matkaa" tuonpuoleiseen. Yleensä nämä kuulemma myös jättävät ihmisen rauhaan, kun niitä vain käskee.

Kaikesta tästä positiivissävytteisestä olettamuksesta huolimatta pelkäisin varmasti kuollakseni enkä voisi ummistaa silmiäni viikkoihin pelätessäni uutta kohtaamista henkimaailman edustajan kanssa.

Harmittaa silti vähän, etten ole ikinä törmännyt mihinkään paranormaaliin. Yllä mainituilta foorumeilta olen kuitenkin joskus lukenut, että yleensä yliluonnollisia ilmiöitä kohtaavat ne, jotka ovat niille avoimia ja uskovat henkimaailmaan. Ihmiset, jotka torjuvat mielessään kaiken tällaisen olemassaolon, ovat kuulemma harvemmin tilanteissa, joissa yläkerrasta kuuluu selittämättömiä askeleita ja vauvan itkua... eikä kyse ole ollenkaan siitä, että jälkimmäinen ryhmä vain löytäisi aina järjellisen selityksen selittämättömälle tai että "hörhöt" uskoisivat mitä tahansa ääntä aaveen aiheuttamaksi.

Mistä sitten johtuu, että minä, joka kaikkeen paranormaaliin uskon, en ole koskaan kokenut mitään selittämätöntä? Tarkoitan jotain todella selittämätöntä; vaikkapa ääniä, joiden lähteestä ei tiedetä mitään.

Ei, hetkinen...

Työpaikalla yöaikaan olen kuullut muutamia kertoja kolahduksia, todella koviakin, aivan läheltä kantautuvia (ei esim. vaimeasti, jolloin ne olisivat voineet kantautua potilashuoneista tai muiden suljettujen ovien takaa), mutta joille ei ole koskaan löytynyt mitään selitystä. Kerran ollessamme kierrolla kuulin työkaverini kanssa kovaäänisen kolahduksen, joka kuulosti aivan kuin tavarahissin ovi olisi sulkeutunut voimalla. Hissin ovi oli kuitenkin ollut koko ajan kiinni eikä kukaan ollut käyttänytkään sitä. Muistan hetkeä ennen kolahdusta kävelleeni hissin ohitse ja epähuomiossa rekisteröineeni, missä kerroksessa hissi oli pysähtyneenä ja siinä se oli edelleen. Haravoin työkaverini kanssa koko osaston läpi emmekä löytäneet mitään selitystä kovalle äänelle, joka ihan selvästi oli tullut vain nurkan takaa, muutaman metrin päästä, hissin luota...

Nythän näitä juttuja työmaalta alkoi pulputa oikein kunnolla... toisinaan osaston palo-ovet sulkeutuvat itsekseen jostain selittämättömästä syystä. Tämän jälkeen muutaman päivän sisään joku potilas kuolee.

Kerran tullessani yövuoroon jäin alakertaan odottamaan hissiä maanalaiseen käytävään. Nurkan takaa kuului hento nariseva ääni, aivan kuin joku olisi rullannut pyörätuolilla, jossa on tyhjät renkaat. En uskaltanut katsoa nurkan taakse, mutta tuskin siellä mitään olisi ollut. Toisen ihmisen läsnäolon olisin kuullut ilman pyörätuolin narinaakin ja miksi henkilökunnan maanalaisessa käytävässä olisi ollut ketään pyörätuolilla liikkuvaa vanhusta? Epäilen, että siellä vaelsi joku vanhainkodin ja sairaalan alueella kuolleen levottoman vanhuksen kummitus, kenties pyörätuoliaan syvästi rakastava?

No, nämä nyt olivat tällaisia pikkujuttuja. Katsotaan, ilmestyvätkö kummitukset minulle nyt, kun olen asiasta avautunut ;)

Hyi. Alkoi pelottaa.


Onkos lukijoilla paranormaaleja kokemuksia tai uskotteko niihin ylipäätään?

19. huhtikuuta 2013

Muutama ajatus omasta ruokailusta

Sinänsä turhauttavaa myöntää itsellensä, että terveellisen ruokavalion noudattaminen onnistuu melkein vain niinä päivinä, kun olen töissä (jos yövuoroja ei lasketa). On helppoa, kun ei tarvitse arpoa, mitä sitä kovaan nälkäänsä työmaalla syö, kun mukaansa on ottanut vain jotain tiettyä. Tästä syystä mulla onkin töissä yleensä mukana hedelmiä ja huomattavasti pienempiä annoksia itsetehtyä lämmitettävää kotiruokaa, koska silloin tulee pakostakin syötyä terveellisemmin. Tietystikään en laske näihin työpäiviin niitä, kun tarjolla on taas jonkun leipomaa kakkua tai muita herkkuja.

Mikä siinä onkaan, että kun esim. kiitellään hoitajia vaikkapa hyvästä hoidosta, on pakko ahtaa kahvihuoneen pöytä täyteen suklaata tai muuta epäterveellistä? Eihän siinä sinänsä ongelmaa ole: kyllä ne herkut sieltä katoaa hyvinkin nopeasti aina ja onhan se kiva toisinaan saada suu makeaksi. Mutta miten olinkaan jo henkilökohtaisestikin otettu, kun eräs potilas kiitti meitä hoidostaan isolla hedelmäkorilla! Se oli jotain ennen kuulumatonta, mutta ei missään nimessä ikävää! Siinä sitten syötiin oikein urakalla kiivejä, omenia ja avokadoja. Vaikka kuinka niitä herkkuja aina meikäläisenkin mieli tekee, niin tällaisia kiitoksia sitä kyllä ihan oikeasti kaipaa! Vinkki tässä niille, joiden omaisia sattuu olemaan laitoshoidossa parhaillaan...!

Kyllä mä pyrin syömään terveellisesti myös niinä päivinä, kun olen kotona ja yleensä tuo ihan hyvin onnistuukin. Usein mieleen kuitenkin hiipii houkutuksia, joita vastaan täytyy taistella todella kovasti. Miten onkaan helppoa kotona vain kävellä siihen jääkaapille ja ottaa sieltä jotain "pientä välipalaa", vaikka ei nyt niin nälkä olisikaan. Jos sitä vaikka ajankulukseen jotain haukkaisi... tärkeintä tässä turhanpäiväisen napostelun hoidossa lieneekin se, että pitäisi keksiä vaikkapa jotain tekemistä, jolla torjua järjetön ruuanhimo.

Tässä paistuu muuten kevään ensimmäiset grillimakkarat Koskenpäällä pääsiäisenä!
Toisaalta itselläni (ja varmastikaan en ole ainoa lajissani) on tapana syödä aina katoessani jotain sarjaa tai elokuvaa telkkarista. Karkkia ahmin harvemmin muualla kuin elokuvateattereissa, mutta silloin, kun iltaisin istahdan avopuoliskon kanssa sohvalle tuijottamaan Game of Thronesia, on mukava samalla nautiskella vaikkapa meheviä lämpöisiä tonnikalavoileipiä. No, eipä meillä kovin usein näitä herkkuja tarjoillakaan. Iltaisin kuitenkin tulee syötyä toisinaan paljon, vaikka ei niin nälkä olisikaan, koska yleensä iltaisin juuri lempparisarjoja seuraamme. Ehdottomia suosikkeja ovat kanasalaatti kurkulla, tomaatilla, tuoreella sipulilla ja fetalla sekä täysjyvätortillat jauhelihalla, salaatilla, kurkulla, tomaatilla ja tuoresipulilla, toisinaan myös keltaisella paprikalla.

Mutta miksi televison katselu ja ruoka tuntuvat vain kuuluvan yhteen? Jollain järjettömällä tavalla kuin alkoholi ja tupakkakin. Oikeasti uskon, ettei taustalla ole kummassakaan keississä mitään muuta kuin paha tapa, johon on liiaksi tottunut. Ja siitä olisi hyvä opetella pois.

Helpommin sanottu kuin tehty.

15. huhtikuuta 2013

Hääpaikka-fail

Hääpäivä on nyt päätetty, kirkkokin jo varattu. Siitä oli hyvä aloittaa koko häähössötys, sillä nyt se on ihan oikeasti totta. Omituista edes ajatella, että hei! Minulla, joka on omasta hääpäivästään haaveillut varmaan pikkutytöstä asti (teininä taisi olla pienimuotoinen taantuma) on nyt ihan oikeasti kirkko varattuna! Oh, tässähän tuntee olonsa... aikuiseksi naiseksi. Nyt ei voi enää perua ;)

Seuraava operaatio koskeekin juhlapaikkaa. Takataskussa on muutama varsin potentiaalinen juhlapaikka Koskenpään tienoilta, mutta vain yksi niistä ihastutti mun sydämen toden teolla. Tosin, tätä kyseistä paikkaa pitäisi päästä katsastamaan ihan paikan päälle ennen kuin voi päättää mitään, sillä bittiavaruudesta ei juurikaan löydy kuvia juhlapaikan sisätiloista. Mutta miljöö... oi voi!

No, miten meni yhteydenottoyritykseni, kun yritin tänään soittaa kyseisen puljun omistajalle?

Hämmennyin, kun hälytysäänen tilalla puhelimesta alkoi kuulua espanjaa ja sitten puhelu katkesi. Ymmärsin vain POR FAVOR ja UNO MOMENTO, en muuten kai olisi edes tajunnut, että nainen pulisee espanjaa. Ajattelin, että nyt taisi tulla pikkusen väärä numero...

Varmistin numeron nettisivuilta ja se oli ihan totta oikea numero, johon olin yrittänyt soittaa! Hieman kummissani yritin soittaa uudestaan. Sama juttu: espanjaa solkkaava nainen ja yhteyden katkaisu.

Selasin itseni syvemmälle internetin ihmeelliseen maailmaan ja löysin toisen numeron. Ehdin jo innostua, että siitä saisi kiinni melkein kenet tahansa. Soitin. Hetken oli ihan hiljaista ja vilkaisin jo muutaman kerran puhelimen näyttöä varmistaakseni, soitinko edes minnekään. Yhtäkkiä tärykalvoilleni räjähti aivan jäätävä suhina, hieman kuin yhteys olisi ollut TODELLA huono, ja taas puhelu katkesi. Tässä kohtaa alkoi pinna kiristyä.

Päättäväisesti soitin uudestaan. Nyt lievempi suhina, jonka jälkeen espanjalaisnainen oli jälleen äänessä. Sen jälkeen kuulin tutumman äänen: puhelimeen ei juuri nyt saada yhteyttä... 

Numeroita ykkösestä kymppiin laskien mä päätin luovuttaa. Siis olisiko mahdollista saada jollain tavalla yhteys puhelimitse näihin tyyppeihin, jotka vastaavat tämän juhlapaikan vuokrasta?! Ihan kuin mua ei muutenkin jänskättäisi vieraiden ihmisten kanssa puhelimessa pöliseminen! Sitten vielä ***tuillaan tuolla tavalla!

Perkele.

Päätin lähettää s-postia kyseiseen paikkaan.
Meinasin ystävällishenkisen viestin perään kirjoittaa vielä POR FAVOR.

Mielenkiinnolla jään odottamaan, saanko ikinä koskaan mitään vastausta, vai joudunko opettelemaan puheluyrityksestä toiseen jotain helkkarin espanjaa!

7. huhtikuuta 2013

Pakahduttavaa häähössötystä käsisäryssä!

Moro! Jonkun aikaa taas vierähtänyt siitä, kun edellisen kerran blogia päivitin. Mulla ei yksinkertaisesti ole ollut mitään asiaa eikä mun arkisessa elämässäni ole tapahtunut mitään raportoimisen arvoista viime aikoina, ja kun minähän en turhia täällä huutele, niin... ei oikein ole ollut viime aikoina mitään mieltä kuohuttavia uutisiakaan otsikoissa eikä suurta tarvetta esittää omaa mielipidettä tyhmiin asioihin. Pyydän anteeksi hiljaiseloa siitä huolimatta.

Ei mulla oikeasti nytkään mitään tähdellistä asiaa ole. Sitä vain, että torstaina rääkkäsin itseäni bodypump-tunnilla ja astetta isommilla rintalihaspainoilla, joten seuraamuksetkin ovat sitten olleet sen mukaiset. Kaiken lisäksi ojentaja- ja hauistreeni tuntuu pureneen juuri oikeaan paikkaan... muhun sattuu vieläkin aivan saakelisti. Kädet huutavat apua ja ambulanssia. Tekisi mieli valella kädet olkapäistä sormenpäihin kylmägeelillä. Kipu käsivarsissa ei vaikuta lainkaan normaalilta lihaskivulta kovan treenin jälkeen. Sitä on vaikea edes kuvailla. Tuntuu kuin käsivarsi puutuisi ja samalla se kuitenkin tuntuu olevan kuin tulessa sen sijaan, että se olisi vain jumissa ja kankea. Siitä syystä tänään taidan skipata pumpin kokonaan ja eksyä sen sijaan tanssimaan pitkästä aikaa shäbämiä.

Mun täytynee puhua tästä eteenpäin enemmän morsiusdieetistä kuin elämäntaparemontista...  VAROITUS! Seuraa häähöpinöitä...!

Mä olen ollut aika innoissani siitä asti, kun me viimein päätimme mennä naimisiin. Mun pää pursuaa kaikenlaisia ideoita ja mun tekisi jo mieli askarrella kaikkea ihanaa ja kivaa, vaikka kirkkoakaan ei ole vielä varattu, saati juhlapaikkaa. Mutta niitä asioita hoidellaan tulevalla viikolla. Huomenna pitäisi soitella kirkkoherranvirastoon. Sitten siitä tulee todellista. Ihan oikein todellista. Sitten ei voi enää perua.

Kyllä mä haluan kaikesta huolimatta mennä kirkossa naimisiin, vaikka mun uskominen onkin hieman omalaatuista. Jossain taustalla se usko kuitenkin on, kenties erilailla tulkittuna kuin yleisesti, mutta kuitenkin on. Oli sitä paitsi jotenkin aivan luonnollinen ajatus valita vihkipaikaksi oman pikkukylän kirkko. Jostain syystä avopuoliskokaan ei vastustellut ideaa.




Ajattelin, ettei sen varaamisellakaan olisi kiire, koska on kuitenkin kyse kylästä, jonka harva osaa kartalle edes sijoittaa. Sitten sainkin kuulla vanhemmiltani, miten suosittu vihkikirkko se on kesäaikaan. En yhtään toisaalta ihmettele, sillä se on kaunis kirkko. Nyt takataskussa on muutama päivämäärä varalle, jos juuri se meidän suunnittelemamme ei sovikaan. Tarkemmin en ala vielä selvittämään tätä päivämääräasiaa, mutta voin kauhukseni (ja kauhuksenne) ilmoittaa, että kyseessä on heinäkuu, se pahin sesonkikuukausi Suomenmaalla. Jos käy todella huono tuuri, niin sitten pitänee harkita alkukesää tai syyskesää.

Niin, koko tähän hömpötykseen on aikaa vielä yli vuosi ja se tuntuu niin kaukaiselta... silti mun sormet syyhyää kaiken maailman askartelu- ja koristeluhommia, puhumattakaan miten mun tekisi mieli mennä sovittelemaan jo hääpukuja... siitä tulee yhtä helvettiä. Koska mä varmaan haluaisin ne kaikki huolimatta siitä, että mulla on aika selkeä visio päässäni, minkälaisen hääkoltun mä oikeasti haluan. Hinta ei ole esteenä, mutta en mä ihan kahta tonnia siihen ajatellut tuhlata.

Enemmän ja vähemän innokkaina jäämme odottelemaan, mitä tapahtuu... kiitos ja anteeksi.