30. heinäkuuta 2014

Jännittävä vesi

Uiminen on mukavaa touhua kesähelteillä. Minusta on vallan hienoa, että Suomen järvet ovat oikeasti sellaisia, joissa kelpaa polskia ilman, että tarvitsee pelätä saasteita tai pinnan alla kyräileviä mörköjä, jotka vie mukanaan uimarilta jalan tai käden. Se on mielestäni yksi niistä suurista ylpeyden aiheista Suomessa: puhdas järvivesi ja turvalliset olosuhteet.


Vaikka tuo ukkelini viime sunnuntaina kävikin epäonnekseen Tampereen Suolijärvellä uimassa (AL: Vatsatautia esiintynyt useilla Tampereen uimarannoilla 29.7) ja onnekseen välttyi kouristavalta vatsataudilta, en aio puuttua tällaisiin yksittäisiin tapauksiin. Yleisesti ottaen Suomen järvet ovat turvallisia uida, piste.

Vilkas mielikuvitus ja järvet on kuitenkin huono yhdistelmä. Ainakin allekirjoittaneelle. Vaikka uiminen vilvoittavassa järvevedessä on mukavaa ja enemmän kuin usein se alkaa myös tätä lähelle kolmekymppistä akkaa lapsettaa (kaikki uimalelut on aina tosi jees! ^.^), kynnys järveen astumiselle on suuri. En koskaan ui yksin. Jonkun on oltava mukana - vaikka sitten kymmenvuotiaan veljenpojan.

Synkkää Lehesselällä


Mua kammottaa ajatus siitä, ettei koskaan voi tietää, mitä pinnan alla oikeasti on. Jos en tunne rantaa, en voi kuvitellakaan hapuilevani pohjaa varpailla. Jos oikein huono tuuri käy, jalkoja hipaisee limainen kasvusto tai uppoaa polvea myöten epämääräiseen mutaan. Kaikista kammottavinta lienee se, ettei löydä pohjaa ollenkaan. Tällainen syvä vesi on jotain äärimmäisen vastenmielistä. Ja silloin se mielikuvitus pääsee irti. Mistä kukaan voi oikeasti tietää, mitä on pinnan ja metrien syvyyksiin ulottuvan pohjan välissä?

Vedessä ei oikeastaan tarvitse edes olla, että mieltä painavat ajatukset sen kammottavuudesta riistäytyvät käsistä. Riittää, että istuu vaikka järven selällä veneessä ja antaa ajatustensa painua alla aaltoilevaan tai tyynesti vellovaan veteen. Jo kymmeniä metrejä syvä vesi pelottaa, puhumattakaan sadoista metreistä, kuten Norjan Soyssa viime syksynä.

Ilma viileni ensimmäisen ukkossateen jälkeen kahdeksan astetta, +26 - +18.
Vaikka järkikin sen sanoo, ei Suomen järvissä ole mitään suurta petoa, joka vie uimarin mennessään Ahdin valtakuntaan. Saattaahan tuolla olla isoja haukia ja muita petokaloja, jotka toisinaan käyvät hieman nappaamassa varpaasta, mutta ne taas eivät kammota mua millään tavalla. Nehän ovat vain kaloja, jotka korjataan kalamiesten toimesta pois ja paistetaan pannulla!

Kaiken yllämainitsemani vuoksi olen kai raskas uimakaveri, jos kyseessä on ranta, jota en tunne. Myönnän sen; toisinaan kiljun kuin pahainen kakara. Jos osun kaisloihin tai en yltä pohjaan. Yäk. Uiminen on silti mukava ajanviete kesällä ja kuten aiemmin jo mainitsinkin, vesi on loistava elementti erilaisiin hassutuksiin.


Vietettiin alkuviikko mökillä. Hellerajat paukkuivat, samoin taivas. Kuistille iski kevyt syöksyvirtaus. Lehesselällä salamoi vinhasti ja itse vein oman ukkospelkoni äärirajoille istumalla kallion kärjessä katselemassa tuota valoshow'ta, vaikka yläpuolellakin vielä vähän uhitteli. Kälyn kanssa istuttiin saunan kuistilla myöhään aamuyöhön ja puhuttiin melko diippiä shittiä, avaruudesta ja uskonnoista. Järvi oli tyyni. Päijänne tarjoili mahtavan kokoisia ahvenia. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt niin isoja ahvenia.

Nyt paluu arkeen. Iltavuoro kutsuu. Nauttikaa helteistä!

23. heinäkuuta 2014

Haaveissa ikioma putput-vene


Se alkoi viime keväänä, ihan kamala venekuume! Mä en ole koskaan ollut kiinnostunut mistään veneistä! Tällä hetkellä voin kuitenkin myöntää, että mieluummin ostaisin veneen kuin auton. Niinpä, kyllä kelpaisi tällaisen kaltaisina hellepäivinä putputella Päijänteellä - tai Näsijärvellä.

... ja nimenomaan putputella.

Ei mua ökyjahdit kiinnosta. Tällaiset Kimin jahdit Monacon satamassa. Tai no, ehkä sitä kerran elämässä voisi tuollaisen paatin kannella pötkötellä mansikoiden ja sampanjan kera. Lähinnähän tuosta tulee mieleen eräänkin miehisen elimen jatke... eikä siinä ole sellaista... tunnetta. Tunnetta isolla t:llä.

Purjeveneet ovat myös hienoja ja itse purjehtiminen voisi olla mukavaa puuhaa, mutta ei sekään saa mun innostusta kasvamaan samalla tavalla kuin putput-veneet. Purjehtiminen on vähän sellaista... hienostelijoiden hommaa (sori, älkää kivittäkö!).


Minä haluaisin olla putput-veneen kapteeni. Olisi kapteenin lakki ja pelit ja pensselit. Tiedättekö, kun putput-vene seilaa jossain kaukana järvellä ja vesi kantaa vain vaimean put-put-put-put -äänen? Voi hurja, että sellainen paatti olisi hurjan söpö! Sellainen, missä olisi pieni kajuutta, jossa voisi lämpiminä kesäöinä vaikkapa yöpyä ja pieni kansi, jossa voisi nauttia kesäisestä järvitunnelmasta. Siis purtilo!

Alla oiva esimerkki ihanasta putput-veneestä Tampereen Naistenlahdella.

Myös itse satamat ovat viime aikoina kiehtoneet mua aivan erityisellä tavalla.  Ehkä siihen liittyy alitajuntainen ajatus matkustamisesta kauas pois... venholla maailman ääriin, u know.

(Vaikka tuollaisella veneellä ei kovin pitkälle kyllä varmaan pääsisikään ^.^)


Olen jo monena vuonna suunnitellut "satamamatkaa" yhteen suosikkisatamistani, joka on niinkin suuri ja mahtava kuin Korpilahden satama. Muistan kesäiset päivät lapsena mummulassa, kun kävelimme Korpilahden satamaan ja siellä oli kymmenittäin veneitä parkissa. Se oli jotain suurta ja hienoa tällaisen maalaistytön mielestä!

Voi söpöys! Kunpa veneet eivät olisi niin kalliita :(

15. heinäkuuta 2014

Lomapäiväkirja

Sorvin ääreen palattu. Aivan kuin ei olisi lomalla ollutkaan. Ne sanovat, että meillä on osastolla ilmastointi. Ei se välttämättä toimi. Läkähtymispisteessä siis ja takana vasta ensimmäinen iltavuoro kesäloman jälkeen! Palataan kuitenkin vielä hetkeksi lomatunnelmiin, koska olihan mulla sentään aikamoinen kesäloma!

Hääpaniikki
Ensimmäinen viikko oli aika haipakkaa enkä mä sitä oikein edes lomaksi mieltäisi, vaikka puolessa välissä viikkoa suuntasin jo Keski-Suomeen. Hääpaniikki alkoi iskeä heti vihkiharjoituksen jälkeen keskiviikkona - tai oikeastaan jo sen aikana - ja valtavia sydämen tykytyksiä aiheutui viimeistään torstaina siinä kohtaa, kun harjoittelimme meidän häävalssia anoppilan ahtaassa olohuoneessa. Lopullinen ahdistus iski perjantaina, kun tulostimesta loppui muste ja ohjelmalehtiset olivat vielä tekemättä. Lievää kinasteluakin oli tulevan avioparin kesken havaittavissa...

Perjantaipäivä oli tietysti kaikista uuvuttavin. Ilta vierähti Vekkulassa paikkoja koristellen ja ohjelmaa läpi käyden bestmanin ja kaason kanssa. Sinänsä ei oikein ehtinyt jännittää, kun oli niin valtavasti duunia järjestelyiden kanssa. Jämsänkoskella oli sinä päivänä ollut markkinat ja oli puhetta, että suuntaisimme Vekkulasta vielä muutamalle rentouttavalle lonkerolle markkinatanssseihin. Olin niin poikki, että omalta osaltani tanssit jäivät väliin. Sen sijaan tuleva aviomieheni antoi pusun, huikkasi nähdään sitten alttarilla ja paineli ovesta ulos. Itse lähdin isoveljen kyydillä hänen luokseen yöksi.

Lauantai oli itse suuri päivä. Kello oli soimassa kahdeksalta, mutta avasin silmät melko hyvin levänneenä jo kuuden pintaan siitäkin huolimatta, että seinän takana oli katsottu jalkapalloa myöhään yöhön ja alakerrasssa oli syntynyt tappelun nujakkaa siinä määrin, että poliisitkin oli paikalle kutsuttu. Olin melko rauhallinen koko aamun. Puoli kymmeneltä korkkasin kuohuviinipullon ja istuin parvekkeella puunattavana. Join oloni mukavaksi, mutta en sentään humalaiseksi, hi hi! ^.^


Häistä on tulossa oma stoorinsa heti (niin kuin myös niistä mun polttareistakin!!), kun työkiireiltäni ja helteen lyömänä jaksan vain kirjoittaa. Voin kuitenkin paljastaa sen verran, että ne onnistuivat täydellisesti. Kaikki se panikointi ja stressaaminen oli ollut täysin turhaa. Olihan siitä mulle monta kertaa sanottu: älä ota ressiä ja että kaikki menee ihan varmasti hyvin, mutta sitä oli niin vaikea uskoa etukäteen. Halusin vain siitä tärkeästä päivästä niin täydellisen, että väkisinkin stressitaso huiteli uskomattomissa sfääreissä.


Akselilla Jyväskylä - Jämsä
Hääyömme vietimme Jyväskylässä Scandic-hotellissa. Sunnuntaina kävimme syömässä Torerossa aivan jäätävän loistavan fiestan kahdelle ja tapasimme vanhaa ystävääni, jota en ollut häitämme lukuunottamatta nähnyt kunnolla vuosiin! Voi, se oli ihanaa! Tiedättekö, tavata tärkeää ihmistä pitkästä aikaa? Meillä oli huippukivaa, vaikka Londonissa tuo aviomieheni saikin jonkin sortin allergisen reaktion ja olin jo soittamassa ambulanssia ja palokuntaa paikalle. Maanantaiaamu helteisessä Jyväskylässä nousi hyvin-hyvin-hyvin.... krapulaisena.

Siitä oli hyvä suunnata Jämsään mökille. Mökillä teimme niitä perusmökkijuttuja, joita mökillä kuuluukin tehdä. Kalastettiin, grillattiin, saunottiin, möllötettiin rannalla (tai oikeastaan minä möllötin, tuo ukkelihan meni tiistaina jo takaisin töihin). Sain oman henkilökohtaisen ennätyshaukeni uistelemalla (1,7kg). Muuten voinkin sanoa tehneeni tuolla viikolla en-mitään! Ei haitannut yhtään, ettei tarvinnut enää järjestellä mitään häitä ja puhua puhelimeen joka toinen puolikas tunti. Nautin suuresti siitä jouten olosta!

Faija, anna mun ajaa mökkitie, lupaan, että saunaan vettä vien...


Tansseja ja raveja
Viimeinen lomaviikonloppu vierähtikin sitten edelleen hyvin kesäisissä tunnelmissa Koskenpäällä. Perjantaina kävimme Koskenpään markkinatansseissa. Uskomatonta, että sen kaksikymmenttä vuotta kylällä asuneena en ollut koskaan aiemmin käynyt Koskenpään markkinatansseissa! No, nyt tuli käytyä! Meno oli... koskenpääläinen. Orkesteri soitti hyvää kunnon tanssimusiikkia, kylän miehet kyräilivät keskenään ja olutta juotiin. Koskenpääläinen meno tarkoittaa hyvin pitkälle sellaista maalaisromanttista perusjunttimeininkiä, mikä itselle ainakin kolahtaa näin kesäaikaan satakertaa paremmin kuin sellainen suurkaupungin hifistely, mihin törmää mm. Hämeenkadulla, kun kukaan ei tunne toisiaan ja katsotaan kieroon, jos baariin pyrkiessään ei ole ykköset päällä. Markkinatansseissa ei kyllä tartte olla niin justiinsa ja kuuluu silti porukkaan! ^.^


Lauantaina alkoi puskea päälle kamala ahdistus loman loppumisesta. Sitä ei kuitenkaan ehtinyt (onneksi!) kovinkaan paljon miettiä suunnatessamme Jämsän raveihin ihanalla äijäporukalla ja sieltä sitten Koskenpään perämetsiin viettämään vallan perinteikästä, alkoholipitoisten juomien siivittämää iltaa. Kuunneltiin enemmän tai vähemmän hyvää musiikkia, istuttiin pihalla, saunottiin... nyt muuten tiedän, miksi meidän porukassa ei harrasteta sekasaunoja. Äijäporukan kanssa saunassa oli varsin mielenkiintoinen kokemus. Juttujen taso ei ollut kovin hyvä. Nyt siis ymmärrän. Ymmärrän todella, ha ha! :D

Loma oli kokonaisuudessaan siinä. Toiset kaksi viikkoa odottaa syyskuussa, jolloin olisi tarkoitus suunnata sinne pohjoisille leveyspiireille Yhdysvaltojen Alaskaan häämatkalle!

Anteeksi tällainen päiväkirjaraiskaus, joita en yleensä kamalasti harrasta. Nyt tuntui kivalle kuitenkin jakaa tätä spesiaalia lomaa teidän kanssanne. Minkäslaisia kesälomia lukijani ovat viettäneet tänä kesänä ja mitä onkaan vielä luvassa??

10. heinäkuuta 2014

Oma maa mansikka

Pitkästä aikaa ihan rehellinen mielipidekirjoitus.

Vanha kunnon IL riemastuttaa jälleen. Tai no, eipä tästä IL:eä oikeastaan voi syyttää, vaan jos uutinen vähänkään pitää paikkansa, niin lähinnä näitä 'voi-näitä-nykyajan-nuoria'.

Alkuperäinen juttu HS:ssa: Ulkomaalainen mansikanpoimija maksaa paljon veroja

Voi luoja, miten pisti silmään tuo "... suomalaisten nuorten mielestä työ mansikkapellolla on liian raskasta, ...". Siis, saanko nyt kysyä ihan vilpittömäni mielin, että MITÄ? Paljon jää toki arvailujen varaan ja olisikin siksi mielenkiintoista tietää faktoja siitä suoraan nuorilta, että mitkä asiat tekevät mansikanpoiminnasta niin raskasta.

Seuraavaksi taas ylitsevuotavaa yleistystä ja kärjistystä, joita toivon lukijoideni lukevan suodatin päällä. Tässä vain niitä muutamia raivostuttavia ajatuksia, joita tämä kyseinen lehtiartikkeli mielessäni herätti. Ja ei, en vaan voi tälle mitään tämän suuren tunnekuohun vallassa, vaikka tiedän, että poikkeuksiakin mahtuu joukkoon ihan kiitettävästi!

Aikaiset aamuherätykset? Lehtijutussa sanotaan, että työt aloitetaan aikaisin aamulla ja jo kymmeneltä työt ovat jo puolessa välissä. Kuka muka nyt jaksaisi nousta aamuneljältä noukkimaan mansikoita - ja vielä kesälomalla?!

Ulkotyö? Onhan se tietysti ikävää kelissä kuin kelissä saada raitista ulkoilmaa sen sijaan, että nökötettäisiin omassa huoneessa raplaamassa X-boxia. Ulkotyöstä marjojen poiminnan sijaan sopisi paremmin joko rannalla tai puistossa lököttely ja auringon palvonta.

Oma henkilökohtainen inhokkini kyykkiminen? Kyllä, en itsekään pidä kyykkimisestä ja jos saan olla täysin suora ja vilpitön, voin kertoa jopa vihaavani sitä. Voisinpa vaikka vannoa, että kyykistely on täysin luonnoton ihmisruumiin liike, jota ei vain ole tarkoitettu olevaksi. Ja ei, tämä ei ollut sarkasmia, vaikka saattoi siltä kuulostaakin!

Kädet likaantuvat? Yäk, mansikkaiset sormet nyt vielä jotenkin sulattaa, mutta että kynsien alle voi mennä multaa ja muutakin epämääristä p-skaa?? Kenenkään geelikynnet eivät ansaitse sellaista raiskausta.

Rehellinen laiskuus? Mitä tähän voi enää edes lisätä? Kaikissahan meissä asuu pieni tai isompi laiskuri, joka karttaa minkä tahansa työn tekoa viimeiseen asti.

MUTTA KUN EI SE MAAILMA PYÖRI SILLÄ TAVALLA, että aina saa tehdä vain sitä, mikä itselle parhaiten sopii! Mansikkapelloille ei varmasti oteta liian nuoria työntekijöitä paiskimaan niska limassa hommia. Jo 16-vuotiaalla pitäisi olla tiedossa, että työtä joutuu tekemään ansaitakseen elantonsa (jos näin ei ole, niin kasvatuksessa on menty metsään ja lujaa). Nuorena sitä saattaa joutua sellaisiinkin hommiin, joista ei niin välittäisi, kun ei ole takana unelmaduuniin tähtäävää ahkeraa opiskelua tai kaikelta em. vaivalta säästäviä kontakteja. Pari viikkoa mansikkapellolla ei ole iso juttu. En voinut kuin pöyristyä lukiessani, että toisinaan joku suomalainen nuori käy kokeilemassa mansikoiden keräämistä. "Kukaan ei ole ollut kahta päivää pidempään".

Onko suomalaisnuorilla astetta liian lennokkaat haaveet kesätyöpaikan suhteen vai mistä nyt mättää? Että ihan pari päivää kokeillaan ja sitten sanotaan heippa? Oikein suututtaa, että suomalaisnuoret torjuvat tämän mansikkaduunin ja suuri osa rahasta, mikä koko hommassa liikkuu, menee ulkomaille, vaikka toki verotuloja tännekin jää.

... mutta valtava kysymysmerkki on edelleen se, mikä mansikanpoiminnassa on se ylitsepääsemättömän rankka juttu! Eihän mansikan poiminta kevyttä ole, ei tietenkään, mutta toisaalta: mikä työ olisi?

Aikaisiin aamuherätyksiin pitää tottua. Koko elämäänsä ei voi posottaa puolille päivin joka päivä ja aina. Ulkotyö kesäaikaan ei ole todellakaan paha juttu. Aurinkoisella kelillä mansikkapellolla ruskettuu siinä missä rannalla tai puistossakin eikä kevyt kesäsade ketään sulata. Kaiken A ja O lienee oikeanlainen pukeutuminen. Kyykkiminen ei ole kivaa, mutta joskus sitäkin on tehtävä (omassa unelmaduunissa hoitoalallakin joutuu kyykkimään!). Kyykkimisen voi toisaalta myös korvata pukeutumalla oikein, jotta voi olla vaikka polvillaan marjapuskan juurella. Kädet saa puhtaaksi saippualla ja kaksi viikkoa ilman viimeisen päälle laitettuja kynsiä ei tapa ketään. Laiskojahan me olemme kaikki, mutta niin vain jotain pitää aina tehdä elääkseen.

Olen itse ollut poimimassa mansikoita teininä kaksi viikkoa. Se on varmasti ollut yksi ärsyttävimmistä ja kyllä, myös rankimmista duuneista, joita olen koskaan tehnyt, mutta arvatkaapa mitä! Selvisin hengissä! Joten mikä siinä nyt sitten mättää? Miksi ollaan niin ronkeleita?

*   *   *

Häälomalta on siis palauduttu, kesälomaa vietellään täällä Päijänteen rannalla ja suunnitellaan blogin ylläpitoa jatkossa ihan vaimoihmisenä! ^.^ Kuvia ei nyt ole luvassa, koska kameran akku tyhjeni ja laturi on Tampereella asti kotona laatikossa!

4. heinäkuuta 2014

Tiellä, jonka varrella kasvaa villejä lupiineja

Kävin eilen veljenpojan kanssa etsimässä valkoisia lupiineja häihin. 


Mun hääkynnet







Isin linnunpelätti pellolla. Kurjet tulee ja tuhoaa kuusen taimet!


(väritkin taas kohdillaan, kiitos Blogger)



Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin. Allekirjoittanut jää "häälomalle". Helteisiä ja mukavia päiviä kaikille lukijoille! Palataan astialle rouvautumisen jälkeen ensi viikolla! 

CIAO!