Alaskan Roadtrip: Denali National Park & Mt. McKinley

Heräsimme Talkeetnassa jälleen kerran harmaan pilviseen säähän. Mieli lähes aivan pohjamudissa lähdimme ajamaan George Parks Highwayta pohjoiseen kohti Denalia. Aluksi tuntui kuin matalalla möyrivä tihkusadetta niskaan piiskaava pilvimassa olisi hetki hetkeltä vain paksuuntunut. Olin epätoivoinen ja varma siitä, etten ikinä näkisi niitä lumihuippuisia Alaskan Rangen vuoristoja ja niiden keskeltä kohoavaa suurta ja mahtavaa Mt. McKinleyta, vaikka tiesin kaiken maailman kuvista, että niiden piti näkyä horisontissa se koko matka Talkeetnasta pohjoiseen aina Denaliin saakka. Ohitimme kymmeniä tien varteen pystytettyjä tauko- ja levähdyspaikkoja, joita mainostettiin hienoilla näköaloilla. Me emme nähneet kuin pilviä. Ja se oli ihan buu.

Denali State Parkin jälkeen n. sadan kilometrin ajon jälkeen ennen Cantwellin suurta ydinkeskustaa (= yksi huoltoasema ja pari lodgea sekä itään haarautuva Denali Highway) taivas alkoi esittää kirkastumisen merkkejä. Ajoimme pitkään tasaisen kumpuilevassa maastossa, jossa joka puolella siinsi tummanpunainen tundra, matalat kitukasvuiset kuusikot, idässä kohoavat pyöreät Talkeetna-vuoret ja lännessa vieläkin osittain pilvien peittoon jäävä Alaska Range. Vaikutelma oli kaikin puolin lappimainen ja lumoavan kaunis.

Cantwellissa pysähdyimme hetkeksi Nenana-joelle kalaan ja sen jälkeen sukelsimme keskelle Alaskan Rangea, jonka porttina toimi highwayn kyljestä kohti korkeuksia kohoava Panorama Mountain. Sitten alkoi mielikin jo kohota: kaukana vuoristojen takana siinsi SININEN TAIVAS. Ja koska taivas oli sininen vuoristojen takana, näin myös teräviä huippuja ja lunta! Olin haljeta ilosta ja ihastuksesta. Mitä lähemmäs pääsimme Denalia, sitä kirkkaammaksi kävi taivas. Luonnonpuiston porteilla ja Nenana Canyonin turistirysässä aurinko paistoi jo lähes pilvettömältä taivaalta.

Nenana River & Panorama Mountain

Alaskan Range
Osuimme Denaliin kesäsesongin viime metreillä. Kaupat, ravintolat ja majapaikat, itse puistosta puhumattakaan, olivat täynnä turisteja. Sellainen turistimassa olisi jälleen kerran normaalisti vain ahdistanut, mutta jollain tapaa heitä ei tullut edes huomioitua. Suurin osa oli jälleen muualta Yhdysvalloista saapuneita vierailijoita, muutamia japanilaisia kaksimetrisine kuvaputkineen lukuunottamatta, ja näin ollen ympärillä tulvivat äänet koostuivat lähinnä erilaisista amerikan englannin aksenteista. 

Meidän ensimmäinen tehtävä oli löytää majapaikka tuolta henkeä salpaavien meisemien keskeltä. Ja se oli nimenomaan TEHTÄVÄ. Tajusimme nimittäin liian myöhään, että vaikka kesäsesonki Denalissa olikin lopuillaan, kaikki mahdolliset paikat olivat täynnä väkeä. Ajelimme muutamia kymmenia maileja etsien edullista majapaikkaa, mutta kaikki potentiaaliset vaihtoehdot olivat jo joko täynnä tai sitten ne olivat jo sulkeneet ovensa huippusesongin ollessa ohi. Ei muuta kuin seuraavaan kesään sitten! Lopulta meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin suunnistaa Riley Creekin leirintäalueelle, vuokrata leiripaikka ja valmistautua nukkumaan Jeepissämme. Se kuulosti jännittävälle seikkailulle, mutta ei lopulta ollut sitä. Yö oli kylmä, täysikuu paistoi suoraan naamaan ja 185 senttiä pitkänä naisena ja 183 senttiä pitkänä miehenä meillä oli lieviä vaikeuksia löytää hyvää asentoa siinä 140 senttiä pitkässä tilassa, jonka saimme, kun kaadoimme takapenkit kumoon. Kokemus oli mielenkiintoinen, mutta ennen kaikkea hermoja raastava ja aamulla totesinkin ukkelille ensimmäisenä, että ensi yönä minä muuten nukun oikeassa sängyssä, makso mitä makso!

 



Denali National Park & Preserve oli yksi Alaskan matkan upeimmista kokemuksista. Siellä sai nähdä omin silmin sen, minkä voi nähdä tavallisesti vain kuvissa. Se oli sitä oikeaa Alaskaa. Vuorineen, tundrineen, eläimineen. Jos ilma tuntui missä tahansa Alaskassa puhtaalle hengittää, Denalissa se tuntui sitäkin puhtaammalta.


"Those who dwell among the beauties and mysteries of the Earth are never alone or weary in life" - Rachel Carson


Savage River
Denalin kansallispuisto on aika helvetin iso luontopläjäys keskellä Alaskan valtavaa osavaltiota. Itse kansallispuisto on kooltaan yli 19 000 neliökilometriä ja sen lisäksi siihen liittyy yli 5000 neliökilometriä suojelualuetta. Se on siis alaltaan suurempi kuin Massachusetsin osavaltio (kuulimme tämänvertauksen moooonta kertaa), yli 24 000 nelikilometriä. Se on mieletön kokonaisuus lumihuippuisia vuoria, silmän kantamattomiin jatkuvaa tundraa, laakeita, tunturimaisia mäen nyppylöitä, kohisevia jokia, vyöryviä jäätiköitä ja lajitelma villieläimiä maaoravista ruskeakarhuihin.

Eläimistö olikin kaikin puolin samanlainen kuin täällä koti-Suomessa ja se tuntui hauskalle ajatukselle. Etenkin, kun japanilaiset sun muut idän turistit olivat tukkineet Park Roadin ajoneuvoillaan ja kuvasivat aivan into pinkeänä tien poskessa hirveä. Hirveä. Hieman hymyilytti. Itse en kokenut tätä rumaa märehtijää mitenkään kamalan ihmeellisenä eläimenä, vaikka tuo suurikokoinen alaskanhirvi onkin vain tämän euraasian hirven yksi monista alalajeista. Samalta tuo kuitenkin näytti kuin kaikki muutkin hirvet.

Denalin puistoon pääsee ajamaan itse autolla n. 24 kilometriä. Park Road jatkuu siitä syvälle puiston uumeniin vielä n. 150 kilometriä, mutta sinne pääsee vain puistoon tarkoitetuilla, opastetuilla linja-autokierroksilla. Valittavissa on monia eri vaihtoehtoja ja rahaa pitää maksaa tietysti sen mukaan, miten syvälle ja pitkälle puistoon haluaa mennä. Meillä kävi bussimatkan suhteen aivan uskomaton tuuri. Ensinnäkin tuo 11. syyskuuta oli viimeinen päivä, jolloin busseja ylipäänsä enää lähti koko puistoon, sesonki oli niin jo ohitse. Olimme jo jonossa kassalla ostamaan bussilippuja, kun eräs mies toisesta jonosta tuli meidän luoksemme ja kysyi, minne olemme menossa. Alun perin olimme ostamassa bussilippuja vain reilun 80 kilometrin päässä sijaitsevalle Toklat-joelle. Miehellä oli kuitenkin kaksi bussilippua reilun sadan kilometrin päässä sijaitsevalle Eielson Visitor Centerille eikä hän jostain syystä pystynyt käyttämään lippuja. Hän myi meille kaksi lippua yhden hinnalla (á $34,50). Säästimme siis melkoisen nipun rahaa ja pääsimme vielä pidemmälle bussimatkalle. Ja onneksi pääsimme. Toklat-joen ohittaessamme ja Eielson Visitor Centeriin saavuttuamme tajusimme, miten paljon olisimme muuten menettäneet.

Olisimme menettäneet mitä upeimman näköalan Mt. McKinleylle. Oppaamme kertoi, että kaikki sinä aamuna bussin kyytiin istuneet turistit olivat aivan erityisellä tapaa onnekkaita. Mennyt kesä oli ollut kuulemma sateinen ja vain muutamina päivinä turistit olivat saaneet niin kirkkaan ja aurinkoisen päivän osakseen. Tietysti pilvinen ja sateinen sää olisi pilannut koko kokemuksen. 90% siitä kaikesta kauneudesta olisi jäänyt näkemättä. Että sellainenkin tuuri meille vielä osui ^.^ Taivas oli pilvetön, maisemat aamuauringon noustessa utuisen unimaisia ja karhut ruskeita.


Kyllä, näimme kahdeksan ruskeakarhua tuon bussimatkan aikana. Se oli ihan huisin jännää. Ei niitä sillä tavalla kiinnostanut meidän läsnä olomme, mutta väkisinkin tuli mieleen, minkälaisiin hirmutekoihin sellainen iso nisäkäs hermostuessaan kykenee. Mustakarhuja emme nähneet, mutta ne olivat niitä harvemmin nähtyjä muutenkin, ja ihan hyvä niin, nimittäin ovat kuulemma tappavampia ja arvaamattomampia kuin lunkit ruskeakarhut. Yeah right, karhu kuin karhu, oli se silti jännittävää! Olin uskaltanut kovasti odottaa karhun näkemistä ja samalla osannut kuitenkin varautua suureen pettymykseen (vähän niin kuin Tansaniassa odotin näkeväni gepardin enkä koskaan nähnyt), mutta että KAHDEKSAN otsoa. Se oli kyllä vau!

Matkapäiväkirja 9/13/14 Eklutna-joella kalassa, matkalla takaisin Anchorageen
"Denali National Park oli aivan mieletön! Lumihuippuisia vuoria, tundraa, taigaa ja villieläimiä. Useita hirviä ja about 8! karhua lienee saldo. Ajelimme bussilla Eielson Visitor Centeriin (syksyn viimeiset bussit, hyvä ajoitus!) ja ihastelimme suurta ja ihmeellistä Mt. McKinleyta. Taivas oli lähes pilvetön, joten näkyvyys oli loistava. Bussikuskin mielestä olimme todella onnekkaita, sillä vain harvat ovat päässeet kesän aikana näkemään vuoren. Ollut kuulemma sateinen kesä.

Tuona päivänä oli myös kuulemma paljon villieläimiä liikkeellä. Pessimistinä ajattelin, että ei me kuitenkaan mitään karhuja nähdä, mutta pessimistikin voi yllättyä iloisesti.  Tosiaan, kahdeksan nallea nähtiin. Yksi oli ihan bussin vieressä, tosi lähellä! Vau!

En ole koskaan nähnyt karhua tuolla tavalla livenä, luonnossa."


"(This park has) ... much to offer those who understand the language of the 'great silent places'..." - Harry Karstens

Mt. McKinley oli kaunis vuori. Lähes tasaisen lumipeitteen alla lepäävä kaksihuippuinen vuori mötkötti Alaskan Rangen keskellä kuin valtias. Valtias hän olikin (mitä, puhuinko juuri vuoresta persoonapronominien 3.:ssa muodossa...?) kaiken sen karuuden ja koleuden keskellä. Vuori on Pohjois-Amerikan korkein, sen etelähuippu kohoaa 6193 metrin korkeuteen, pohjoishuippu 5934 metriin. I was so thrilled. Odotukset olivat sittenkin täyttyneet. Olin onnellinen. Saatoin jälleen kerran vain seisoa paikallani ja tuijotella vuoria hämmentyneenä.

Kommentit