Mesoamerican Barrier Reef: kuka snorklaa ja kuka saa paniikkikohtauksen

Mesoamerican Barrier Reef halkoo Karibianmerta noin tuhannen kilometrin matkalta alkaen Yukatanin niemimaan pohjoiskärjestä ja valuen sen itärannikkoa pitkin kohti etelää ulottuen aina Hondurasiin saakka. Sijaintinsa vuoksi sitä voidaankin kutsua siis myös Great Mayan Reefiksi. Se on pohjoisen pallonpuoliskon suurin valliriutta ja kuuluu kolmen tai neljän suurimman valliriutan joukkoon koko maailmassa. Se, mille sijalle MBR virallisesti sijoittuu koralliriuttojen maailmassa, on hieman epäselvää, sillä eri lähteet bittiavaruudessa ilmoittivat jokainen hieman eri tuloksia. Tämä puolestaan saattaa johtua siitä, että kyseessä on nimenomaan valliriutta, ei esimerkiksi atolli tai "reuna-alue" (fringing), jotka ovat nekin koralliriuttoja, mutta erityyppisiä (lähde: NOAA).


Mayan Riviera takaa reissaajalle taatusti mahdollisuuden tutustua tähän upeaan luontokohteeseen, eikä pikkuruinen Puerto Morelos ollut lainkaan poikkeus. Tämä olikin mielestäni yksi Puerto Moreloksen hyvistä puolista: snorklaus- ja kalastusretkiä haluava löysi helposti itselleen diilin vain kävellessään pitkin rantaviivaa, mutta riivaajiksi asti näitä retkenjärjestäjiä ei kuitenkaan ollut.  Heitä ja heidän kylttejään näki ja osa heistä uskaltautui juttusillekin, mutta olosuhteet huomioon ottaen heitä olisi voinut olla tungokseen asti. Lisäksi seesteinen kävely rantahietikolla olisi voinut hetkessä muuttua suoranaiseksi helvetiksi, jos jokainen retkikauppias olisi rynnännyt iholle eikä jättänyt rauhaan kohteliaan kieltäytymisen  jälkeen. Puerto Moreloksessa ei todellakaan tarvitse jännittää ja ahdistua riivaajista!

Neljän tunnin kalastusretkestä pitää olla valmis maksamaan parisataa dollaria per porukka ja snorklaaminen maksaa tavallisesti 25 dollaria henkilöltä. Me löysimme diilin, jolla saimme parin tunnin snorklausretken hintaan $20 per naama. Me siis vain tallustelimme hietikolla tarkoituksenamme mennä kyselemään snorklausretkeä eräältä aikaisemmin bongaamaltamme retkenjärjestäjältä, kun meidät pysäytti tarjouksellaan eräs toinen. Koska tällä oli viisi dollaria edullisempi hinta, me luonnollisesti jäimme sitten siihen. 


Tämän surullisen kuuluisan snorklausmatkan myötä pääsemme hiljakseen sivuamaan omaa kammoani vettä kohtaan. Olen hieman avannut tätä omituista kammoani kesällä 2014, mutta nyt voisin muutaman sanan kertoa siitä lisää, jotta alta löytyvä snorklaustarina saisi edes jotain järkevää pohjaa.

Olen jotenkin aina ollut kovin varovainen veden kanssa. Se johtuu ehkä suuresta pelostani hukkua, mikä on täysin kummallinen pelko ottaen huomioon, etten tietääkseni ole koskaan edes meinannut hukkua. Jostain lapsuudesta tämä kauhu veden alla olemista kohtaan kuitenkin juontaa juurensa, sillä muistan kärsineeni tästä aina. Pystyn sekunniksi tai kahdeksi menemään kokonaan veden alle, mutta esimerkiksi sukeltaminen on aina ollut täysi mahdottomuus. Luulin pitkään, etten vain osaa sukeltaa, mutta nyt tiedän, että kyse on siitä, etten mä vain pysty sukeltamaan, vaikka haluaisinkin. Jokin näkymätön voima vetää mut takaisin veden pinnalle (tämän logiikan mukaan mä en siis pysty edes hukkumaan, eh...).


Meksikossa ajattelin, ettei se snorklaaminen voi olla niin kamalaa. Siinähän ollaan kuitenkin veden pinnalla ja kellutaan ja hengittääkin saa melkein normaalisti. Se näyttääkin niin helpolta! Ei siis mitään hätää! MBR sijaitsee Puerto Moreloksen kohdalla hyvin lähellä rantaa, joten venematka riutalle ei ollut kuin joitain minuutteja. Jo tämän lyhyen matkan aikana snorkkelia kokeillessani mua alkoi kuitenkin ahdistaa. Ahdistaa, ja ennen kaikkea oksettaa. Kun mä tässä nyt omassa keittiössäni kirjoitan tätä tekstiä ja kuvittelen sen hengitysputken suuhuni, mua alkaa yökityttään. Miten mä voisin hengittää sen putken kautta, jos mä oksennan siihen?!

No, päättäväisenä mä ajattelin, että se tunne menee kyllä ohi; että on se nyt saatana, jos mä en yhdestä snorklausretkestä selviä. Olisin niin halunnut nähdä sen koralliriutankin. Tuli siis aika hypätä mereen. Oppaan lisäksi mereen hyppäsi mun kanssa ukkeli ja eräs vanhempi, kanadalainen mies, eli meillä oli todella pieni porukka koossa, ja se toi hieman enemmän turvallisuuden tunnetta mulle. 

Mutta ei näköjään riittävästi. Välittömästi, kun mä pääsin veteen, mä tiesin, että itse snorklaaminen tulisi olemaan todella suurien ponnistelujen takana. Yritin asetella snorkkelia silmille ja suuhun, mutta siitä ei meinannut tulla mitään; suolainen aallokko hyppi mun silmille, enkä mä tahtonut saada laseja naamalle "kuivana", puhumattakaan siitä hengitysputkesta. Siinä kohtaa, kun olin jotenkin saanut räpiköiden tämän vaiheen lopulta kuntoon, mä huomasin, että opas, ukkeli ja kanadalainen olivat jo uiskennelleet aika kauas. Mä saatoin tuntea, miten paniikki alkoi vyöryä mun päälle, kun mä tajusin olevani ihan yksin (vaikka olin ihan veneen vieressä ja yksi retkenjärjestäjistä oli jäänyt vahtimaan venettä). Mä yritin pari kertaa kääntyä naamalleni veteen, mutta kun sydän oli hyppäämässä takykardiaan, kurkussa kiemurteli oksennus ja kyyneleet alkoivat valua silmäkulmista, mä huikkasin veneeseen jääneelle pojalle, että laskee mulle raput.

Veneessä mä istuin kyyryssä paikallani vapisten ja yritin ajatella iloisia asioita. Silmille oli pakko nostaa aurinkolaist, joiden takana mä salaa vähän vielä itkin. Mä en tiedä siinä kohtaa enää, että miksi ne kyyneleet vaan tuli mun silmistä. Liittyikö se edelleen siihen paniikkiin, joka mut oli meressä vallannut, vai harmittiko mua vaan niin paljon, etten mä ollut pystynytkään ylittään itseäni, vai siihen, että multa jäi se koralliriutta näkemättä. Ehkä mä olin jopa hieman vihainen ukkelille, meidän oppaalle ja sille kanadalaisellekin, koska ne eivät olleet odottaneet, että mä saan itseni valmiiksi. Luultavasti se johtui kaikkien näiden yhdistelmästä. Poika veneessä yritti lohduttaa mua, etten mä suinkaan ollut ensimmäinen, ja tuskin viimeinen, joka ei kyennyt snorklaamaan. Se oli sillä hetkellä laiha lohtu se.

Kun mä myöhemmin sitten avauduin siitä kamalasta, kuolemanpelkoisesta tilanteesta ja suuresta harmituksesta, että koralliriutta oli mennyt multa sivusuun, ukkeli ehdotti, että oltaisiin käyty ostamassa mulle oma snorkkeli ja mä olisin voinut rantavedessä harjotella, ja/tai oltaisiin lähdetty uudestaan riutalle ja ukkeli olisi tällä kertaa jäänyt mun kanssa pitämään mua kädestä tjtn. Mä olin siinä kohtaa niin väsynyt ja turhautunut, etten innostunut ollenkaan. Päätin, että vesi on niille, joilla on kidukset, ja ihmisen paikka on maalla... 

Seuraavana päivänä suurin pettymys oli jo väistynyt, kun katsellessani Playasolin uima-altaassa sukeltelevia, 5-6 -vuotiaita tyttöjä naureskelin ukkelille, että kato nyt, nuokin sukeltaa paremmin kuin minä ja ne on vasta noin pieniä. Lisäksi mun harmitustani lievensi hieman se, että ukkelilla oli ollut mukana GoPro, jonka kautta mä sain edes pienen käsityksen siitä, miltä oli näyttänyt Karibianmeren pinnan alla. Mulla on tarkoitus jossain kohtaa tehdä ihan kunnon video tuosta ukkelin snorklauskokemuksesta, mutta toistaiseksi te saatte tyytyä tällaiseen muokkaamattomaan ja lyhyeen videonpätkään.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tie pohjoiseen - Kaunis Senjan saari

Polttarit 14.6.

Ei häitä ilman (turkooseja) kukkia

Ehkä maailman paras perunavelli porkkanalla ja sipulilla!