Lähes neljä kuukautta läntistä Kanadaa haravoineena mulla on kovin ristiriitaisia tuntemuksia Saskatoonista ja eteläistä provinssia hallitsevista
preerioista. Silmänkantamattomiin jatkuva tasainen preeria talven häikäisevine lumikenttineen tai myöhemmin keväällä likaisen harmaine ja ruskeine viimevuotisine heinikkoineen ei ollut itselleni mikään maailman huikein kokemus. Tuntuu kamalalta myöntää, mutta Saskatoon oli tylsin ja mitäänsanomattomin kaupunki Kanadassa. Jos joku kysyisi, mitä pikkuruisessa Saskatoonissa on, voisin äkkiseltään vastata, että ”ei mitään”. Vastaus olisi suorastaan rikollisen helppo Kalliovuorten lumon, Vancouverin kevään ja Drumhellerin dinosaurusten tarjoamien jännittävien kokemusten jälkeen.
Se avara, ympärillä levittäytyvä käsittämätön
tasaisuus oli tietysti aivan uudenlainen kokemus meikäläiselle, joka etsii
maailmalta lähinnä vuoria, ja esimerkiksi ajomatka Saskatoonista Drumhelleriin oli suorastaan hämmentävä, surrealistinen ja eeppinen juurikin sen omituisen maiseman vuoksi. Ei siis voi sanoa, etteikö preerialla olisi muka mitään. Onhan siellä itse preeria, joka voi helposti muistuttaa mitä parhaimman western-elokuvan lavastuksia. Mari-Lou oli muuten todellinen western-elokuvien ystävä, liekö jotain vaikutusta hänen ja preerian välisellä syvällä yhteydellä, ja hänen kanssaan katsoinkin yhden John Waynen mustavalkolänkkärin vuodelta 1930.
Mutta hei, Saskatoonista löytyy omat juttunsa, kunhan vain osaa etsiä.
Mutta hei, Saskatoonista löytyy omat juttunsa, kunhan vain osaa etsiä.
Todellisia
preeriatunnelmia uudisasukkaiden näkökulmasta voi hakea Western Development Museumin jälkeen vaikkapa
Cranberry Flatsilta. Cranberry Flatsin luonnonsuojelualue sijaitsee Saskatoonista joitain kilometrejä etelään. Julkista liikennettä ei ole, joten alla täytyy olla oma auto tai taksi. Tämä Saskatchewan-joen kylkeen perustettu puisto ei ehkä ole ihan sitä täydellisintä tasaista preeriaa, mutta sen kukkuloilta saattaa nähdä uskomattoman kauas ja saada todellisen haisun siitä, miten tyhjää preerialla voi olla. Se on suosittu ulkoilualue. Kävin siellä Mari-Loun kanssa kahdesti, talvella ja keväällä lumien sulettua.
Jos tykkää rauhoittua luonnon äärellä, niin Cranberry Flats on oiva paikka siihen. Ulkoilijoita saattaa mutkittelevilla poluilla kävellä tietysti vastaan, mutta kuten ei muuallakaan provinssissa, ei voida puhua mistään ruuhkasta. Talvella on paljon kasautunutta lunta, koska tuuli pääsee tarttumaan siihen. Polut on raivattu auki, mutta vain toisten ulkoilijoiden toimesta, joten rämpimiseltä ei ehkä välty, jos haluaa mennä niin sanotusti off-roadille. Keväällä puisto puhkeaa väriloistoonsa. Mari-Lou toivoi, että olisin ehtinyt nähdä ennen lähtöäni kaikki ne krookukset, jotka peittäisivät kumpuilevat maastot iloisilla väreillään, mutta valitettavasti joko minä olin liian aikaisessa tai kukat liian myöhässä. Villieläimiä on mahdollista nähdä todennäköisemmin kuin tavanomaisella tuurilla; kojootteja ja muita preerian asukkeja asustelee alueella ja talvella niiden jälkiä voi bongata upottavasta hangesta. Itse en tietenkään nähnyt ainuttakaan otusta.
Mari-Lou oli pettynyt, kun en ehtinyt hänen mukaansa katsomaan krookuksia. Ne puhkesivat kukkaan ihan muutama päivä ennen kuin lähdin. Siispä Mari-Lou antoi minulle eräänä iltapäivänä pienenpienen ruukun, jossa oli yksi violetti krookus, jonka hän oli aikaisemmin päivällä poiminut Cranberry Flatsilta mukaansa. Se oli mulla yöpöydällä muutaman päivän ennen kuin lähdin.
Jos tykkää rauhoittua luonnon äärellä, niin Cranberry Flats on oiva paikka siihen. Ulkoilijoita saattaa mutkittelevilla poluilla kävellä tietysti vastaan, mutta kuten ei muuallakaan provinssissa, ei voida puhua mistään ruuhkasta. Talvella on paljon kasautunutta lunta, koska tuuli pääsee tarttumaan siihen. Polut on raivattu auki, mutta vain toisten ulkoilijoiden toimesta, joten rämpimiseltä ei ehkä välty, jos haluaa mennä niin sanotusti off-roadille. Keväällä puisto puhkeaa väriloistoonsa. Mari-Lou toivoi, että olisin ehtinyt nähdä ennen lähtöäni kaikki ne krookukset, jotka peittäisivät kumpuilevat maastot iloisilla väreillään, mutta valitettavasti joko minä olin liian aikaisessa tai kukat liian myöhässä. Villieläimiä on mahdollista nähdä todennäköisemmin kuin tavanomaisella tuurilla; kojootteja ja muita preerian asukkeja asustelee alueella ja talvella niiden jälkiä voi bongata upottavasta hangesta. Itse en tietenkään nähnyt ainuttakaan otusta.
Mari-Lou oli pettynyt, kun en ehtinyt hänen mukaansa katsomaan krookuksia. Ne puhkesivat kukkaan ihan muutama päivä ennen kuin lähdin. Siispä Mari-Lou antoi minulle eräänä iltapäivänä pienenpienen ruukun, jossa oli yksi violetti krookus, jonka hän oli aikaisemmin päivällä poiminut Cranberry Flatsilta mukaansa. Se oli mulla yöpöydällä muutaman päivän ennen kuin lähdin.
Aurinkoisena talvipäivänä suosittelen ottamaan aurinkolasit mukaan. Vitivalkoisuus on aika brutaali hyökkäys silmiä kohtaan. Itsellänihän ei aurinkolaseja ollut enkä suostunut laittamaan edes MAri-Loun tarjoamaa kirkaanvihreää jääkiekkolippistä (koska se ei yhtään sopinut mun muuhun tyyliin, tirsk) ja sen mukaista oli sitten se armoton silmien siristely ja totaalinen sokeus, kun jälkeenpäin piipahdimme kauppaan sisätiloihin tai kun sukelsin takaisin sinne mun kellarikerrokseen kotona. Miten se menikään? Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis - tai ainakin silmät.
Cranberry Flats - Meewasin
Jos käy niin onneton tuuri, ettei tuossa pienessä kaupungissa keskellä ei-mitään onnistu kokemaan preeriaelämää "livenä", niin kuin allekirjoittanut, villin kanadalaisen luontokokemuksen voi korvata Saskatoonin Forestry Farm Park & Zoossa. Sen yksi tärkeimmistä tarkoituksista on huolehtia preerioiden alkuperäisekologiasta ja uhanalaisista lajeista. Tietenkään eläintarhamainen kokemus ei vastaa samaa fiilistä kuin luonnossa, mutta innokas voi päästä melko lähelle.
Forestry Farm sijaitsee Saskatoonin pohjois-koillispuolella ja sinne päästäkseen pitää olla auto tai valmis maksamaan hurjat 3 dollaria bussilipusta. Bussilinja kulkee noin kilometrin päässä puistosta, joten kävelyä on jonkin verran odotettavissa.
Itse valitsin vierailupäiväkseni aurinkoisen kevättalven päivän. Puiston vierailusesonki on tietysti kesä, kuten kaikkialla muuallakin, missä talvi tarkoittaa koleita kelejä ja metreittäin lunta. Forestry Farmilla on kuitenkin mahdollisuus vierailla myös talvella, mikä ei oikeastaan ole lainkaan hullumpi ajankohta ottaen huomioon, ettei silloin tarvitse lainkaan maksaa sisäänpääsymaksua. Huhtikuusta aina syksyyn asti sisäänpääsymaksu on 12,50 dollaria ja talvella puisto toimii vapaaehtoisten lahjoitusten voimin. Toki, talvella eläimiä näkee hieman rajatummin, kun esimerkiksi otsot ovat visusti pesissään vetämässä talvihirsiä.
Forestry Farm on tietenkin eläintarha siinä, missä mikä tahansa muukin. Eläimet vaikuttivat kuitenkin hyvinvoivilta ja tyyniltä. Aitaukset olivat kiitettävän kokoisia; esimerkiksi osaa biisoneista oli hankala edes nähdä, sillä ne olivat ryhmittyneet juuri tuona päivänä sinne tarhansa kauimpaiseen nurkkaan. Eläinten valokuvaaminen oli myös muuten tehty aika ylivoimaiseksi tuolla, minkä huomaa hyvin näistä mun kuvista; verkkoaitaa oli ihan joka paikassa, missä sitä vain olla saattoi!
Vaikka absoluuttisena kissafanina odotin kovasti näkeväni puumia, mun todelliseksi supermalliksi päätyi valkopäämerikotka. Siinäpä vasta uskomattoman kaunis ja tietyllä tapaa moni-ilmeinen lintu, vaikka aina onkin aika vihaisen näköinen. Jotain kiehtovaa on tässä Pohjois-Amerikan suuressa petolinnussa, katsokaa nyt!
Seisoin minuuttitolkulla kotkahäkin edessä ja odotin saavani täydellisen katsekontaktin tähän vinhasti ympäristöään tarkkailevaan lintuun. Vaikka sitä ja sen lajitoveria kiinnosti enemmän ne häkin ulkopuolella puussa railakkaasti rääkyvät varikset; ne selvästi kohdistivat huutelunsa näille valtaville kotkille, lopulta lintu käätyi katsomaan mua terävillä silmillään - ja ehkä vähän veikeänäkin. ↑
Jotkut yksilöt olivat puistossa ihan vapaalla jalalla! Tämä kaveri tuli moikkaan mua, kun viimein löysin puuma-aitauksen.
Puumien kuvaaminen oli erityisen hankalaa. Aluksi molemmat kissat olivat jossain niin hyvässä piilossa, etten löytänyt niitä. Sitten, kun ne viimein suostuivat tulemaan piilostaan jaloittelemaan, ne kulkivat kaikkien mahdollisten esteiden takana. Kaiken lisäksi se pleksi, joka erotti mut näistä uljaista kissaeläimistä, heijasti niin kirkkaana päivänä kaiken mahdollisen. Enimmäkseen siis lopulta tyydyin vain ihastelemaan kissoja ihan omin silmin.
Saskatoonissa ei siis tarvitse välttämättä kuolla tylsyyteen, vaikka se ei se virikkeitä ihan samalla tavalla tarjoakaan kuin jokin muu kanadalaiskaupunki. Tämä lähes tuntematon kaupunki - kaikki, joille olen kertonut olleeni Saskatoonissa, ovat kysyneet otsa rypyssä, että niin missä! - saattoi ehkä omalta osaltani olla todellakin se tylsin paikka, mutta se ei ollenkaan tarkoita sitä, etteikö se olisi vierailun arvoinen tai etteikö siellä saisi aikaansa kulumaan. Jollain tapaa Saskatoonin "tuntemattomuus" ja "olemattomuus" ovat asioita, jotka voivat intensiivisemmällä tarkastelulla olla juuri ne tekijät, jotka tekevät siitä kiehtovan ja houkuttelevan.
Shoppailijan, urbaanin sykkeen etsijän ja talvenvieroksujan kannattaa välttää Saskatoonia. Hiljaisuuden ja luonnon rauhan kaipaajan, ihmisvilinää välttelevän ja länkkärifiiliksestä innostujan kannattaa piipahtaa, vaikka sitten ihan ohikulkumatkalla! Saskatoonin kaupungin sisäinen julkinen liikenne on oikein hyvä ja toimiva, mutta sinne ja sieltä pois on mahdotonta päästä muuta kuin lentämällä tai vuokraamalla auton. Trans-Canada juna pysähtyy kaupungissa noin kolmen päivän välein, eli jos olet puksuttamassa Torontosta kohti länsirannikkoa Trans-Canada-junalla, anna pikkuiselle ja hieman omituiselle Saskatoonille tilaisuus!
Itse valitsin vierailupäiväkseni aurinkoisen kevättalven päivän. Puiston vierailusesonki on tietysti kesä, kuten kaikkialla muuallakin, missä talvi tarkoittaa koleita kelejä ja metreittäin lunta. Forestry Farmilla on kuitenkin mahdollisuus vierailla myös talvella, mikä ei oikeastaan ole lainkaan hullumpi ajankohta ottaen huomioon, ettei silloin tarvitse lainkaan maksaa sisäänpääsymaksua. Huhtikuusta aina syksyyn asti sisäänpääsymaksu on 12,50 dollaria ja talvella puisto toimii vapaaehtoisten lahjoitusten voimin. Toki, talvella eläimiä näkee hieman rajatummin, kun esimerkiksi otsot ovat visusti pesissään vetämässä talvihirsiä.
Forestry Farm on tietenkin eläintarha siinä, missä mikä tahansa muukin. Eläimet vaikuttivat kuitenkin hyvinvoivilta ja tyyniltä. Aitaukset olivat kiitettävän kokoisia; esimerkiksi osaa biisoneista oli hankala edes nähdä, sillä ne olivat ryhmittyneet juuri tuona päivänä sinne tarhansa kauimpaiseen nurkkaan. Eläinten valokuvaaminen oli myös muuten tehty aika ylivoimaiseksi tuolla, minkä huomaa hyvin näistä mun kuvista; verkkoaitaa oli ihan joka paikassa, missä sitä vain olla saattoi!
Vaikka absoluuttisena kissafanina odotin kovasti näkeväni puumia, mun todelliseksi supermalliksi päätyi valkopäämerikotka. Siinäpä vasta uskomattoman kaunis ja tietyllä tapaa moni-ilmeinen lintu, vaikka aina onkin aika vihaisen näköinen. Jotain kiehtovaa on tässä Pohjois-Amerikan suuressa petolinnussa, katsokaa nyt!
Seisoin minuuttitolkulla kotkahäkin edessä ja odotin saavani täydellisen katsekontaktin tähän vinhasti ympäristöään tarkkailevaan lintuun. Vaikka sitä ja sen lajitoveria kiinnosti enemmän ne häkin ulkopuolella puussa railakkaasti rääkyvät varikset; ne selvästi kohdistivat huutelunsa näille valtaville kotkille, lopulta lintu käätyi katsomaan mua terävillä silmillään - ja ehkä vähän veikeänäkin. ↑
Jotkut yksilöt olivat puistossa ihan vapaalla jalalla! Tämä kaveri tuli moikkaan mua, kun viimein löysin puuma-aitauksen.
Puumien kuvaaminen oli erityisen hankalaa. Aluksi molemmat kissat olivat jossain niin hyvässä piilossa, etten löytänyt niitä. Sitten, kun ne viimein suostuivat tulemaan piilostaan jaloittelemaan, ne kulkivat kaikkien mahdollisten esteiden takana. Kaiken lisäksi se pleksi, joka erotti mut näistä uljaista kissaeläimistä, heijasti niin kirkkaana päivänä kaiken mahdollisen. Enimmäkseen siis lopulta tyydyin vain ihastelemaan kissoja ihan omin silmin.
Saskatoonissa ei siis tarvitse välttämättä kuolla tylsyyteen, vaikka se ei se virikkeitä ihan samalla tavalla tarjoakaan kuin jokin muu kanadalaiskaupunki. Tämä lähes tuntematon kaupunki - kaikki, joille olen kertonut olleeni Saskatoonissa, ovat kysyneet otsa rypyssä, että niin missä! - saattoi ehkä omalta osaltani olla todellakin se tylsin paikka, mutta se ei ollenkaan tarkoita sitä, etteikö se olisi vierailun arvoinen tai etteikö siellä saisi aikaansa kulumaan. Jollain tapaa Saskatoonin "tuntemattomuus" ja "olemattomuus" ovat asioita, jotka voivat intensiivisemmällä tarkastelulla olla juuri ne tekijät, jotka tekevät siitä kiehtovan ja houkuttelevan.
Shoppailijan, urbaanin sykkeen etsijän ja talvenvieroksujan kannattaa välttää Saskatoonia. Hiljaisuuden ja luonnon rauhan kaipaajan, ihmisvilinää välttelevän ja länkkärifiiliksestä innostujan kannattaa piipahtaa, vaikka sitten ihan ohikulkumatkalla! Saskatoonin kaupungin sisäinen julkinen liikenne on oikein hyvä ja toimiva, mutta sinne ja sieltä pois on mahdotonta päästä muuta kuin lentämällä tai vuokraamalla auton. Trans-Canada juna pysähtyy kaupungissa noin kolmen päivän välein, eli jos olet puksuttamassa Torontosta kohti länsirannikkoa Trans-Canada-junalla, anna pikkuiselle ja hieman omituiselle Saskatoonille tilaisuus!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sana vapaa!