Alaskan Roadtrip: Denali Highway & John Denver

Yhdysvaltojen lippujen liehuessa puolitangossa WTC-iskujen uhrien muistolle 11. syyskuuta jätimme taaksemme kauniin ja sykähdyttävänä Denalin kansallispuiston. Suuntasimme Jeepin nokan kohti etelää.

Denali Highway, joka haarautui George Parks Highwaysta itään Cantwellista, olisi varmasti ollut huikaiseva maisemareitti jonain toisena päivänä. Tuona torstaina se tuntui lähinnä maanpäälliseltä helvetiltä. Minuutit olivat pitkiä, jokainen maili tuntui ikuisuudelta, tie oli kuoppainen ja horisontissa velloi paksu, usvamainen pilvikerros jäätiköiden ja rinteiden yllä. Tuo päivä oli koko reissun harmain ja synkin. Vaikka seuraavana päivänä jatkoimme roadtripiamme vielä sateisemmasssa säässä, se tuntui silti kaikin puolin valoisammalta kuin tuo päivä, kun ajoimme läpi koskemattoman erämaan.

Alkumatkasta pilviverho vielä rakoili ja mieli oli hyvä.
Denali Highway on rapiat parisataa kilometriä pitkä hiekkatie, joka päättyy Paxsoniin, pohjoisesta laskeutuvalle Richardson Highwaylle.

"Most of the highway is at or near treeline, running along the foothills of the Alaska Range and through glacial valleys where you can see streches of alpine tundra, enormous glaciers and braided rivers. All that scenery is a blessing, because the road itself, though perfectly passable in a standard auto, is slow going." -Lonely Planet

Niin kuin tuli jo selväksi, tällä kertaa edes maisema ei pelastanut... olen myös hieman eri mieltä väitteestä, jonka mukaan Denali Hwy on täysin soveltuva tavalliselle automobiilille. Ajaessamme Jeepillä tuota sateen runtelemaa hiekkatietä, joka oli porautunut täyteen enemmän tai vähemmän syviä kuoppia, olimme kiitollisia A-1 Car Rentalin epämääräiselle äijälle, joka ei ollut suostunut vuokraamaan meille tavallista henkilöautoa kuullessaan suunnittelevamme oikaisua Denali Highwaylle. Saattaahan toki olla, että kesäisin tuo kyseinen tienpätkä on paremmassa kunnossa, mutta meidän sitä ajaessa pelkäsimme toisinaan jopa Jeepinkin hajoavan. Käsittääkseni Denali Highway on myös kokonaan suljettu talvisin.


Alkumatka tuntui vielä jännittävälle, vaikka harmittikin kovasti, että vielä kansallispuistossa paistaneen kirkkaan auringon olikin peittänyt paksu pilviverho eikä vuoristoisista Alaskan Rangen maisemista saanutkaan mitään tolkkua. Hiljakseen, hitaiden mailien madellessa eteenpäin, maisema muuttui tylsemmäksi. Jossain kohtaa näimme edessämme vain loppumattoman, syksyn punaiseksi värjäämän tundramaton. Iltapäivä alkoi jo hämärtyä. Radiokanavista, jotka olisivat tuolla keskellä ei-mitään kuuluneet, ei ollut tietoakaan. Cd-soittimeen oli jäänyt John Denverin kantrilevy, joka soi tuon ahdistavan automatkan aikana läpi varmaan kolme kertaa. Oli synkkää. Niin kuin jo aiemmin totesinkin; se tuntui maanpäälliseltä helvetiltä, johon meidät oli tuomittu kulkemaan ikuisiksi ajoiksi. Se kaikki vain jatkui ja jatkui ja jatkui ja...

Matkapäiväkirja 13/9/2014 Eklutna-joella kalassa
"Denalista lähdimme takaisin  kohti etelää. Valitsimme tieksi Denali Highwayn. Sää oli jälleen muuttunut harmaaksi, joten oli aivan turha toivoa näkevänsä Lonely Planetissa mainostettuja jäätiköitä ja vuoristoja. Tie oli sorainen ja kuoppainen. Loppumatkasta maisema muuttui todella tylsäksi; oli vain silmänkantamattomiin punaista tundraa. Tuntui kuin olisi ajanut kohti maailmanloppua, kun iltakin alkoi jo hämärtyä. Ajattelin, että ehkä olemme oikeasti ajaneet kolarin, kuolleet ja meidät on tuomittu ikuiseen helvettiin; ajamaan loputtomiin tuota kyseistä tietä tylsine maisemineen."

Tuskastuttavan tyhjien kilometrien ja tuntien ajamisen jälkeen bongasimme ensimmäisen potentiaalisen majapaikan. Denalin valtatien varrella ei juurikaan asutusta saati majataloja näkynyt ja se teki matkasta entistä ahdistavamman. MacLaren-joen varrella sijaitsi MacLaren River Lodge, johon päätimme tuon kuolettavalta tuntuneen vaelluksemme. Se vaikutti kaikin puolin yksinäiseltä keskellä tuota erämaata ja tietysti hieman varauksella astelimme sisään vastaanottoon. Tuvassa oli kasa koiria ja metsästäjiä. Hiekkatien seutu taisikin olla juuri metsästäjien valtakuntaa, sillä niitä ja niiden leirejä oli matkan varrella aivan käsittämätön määrä! Vähän matkan päässä majapaikasta tie ylitti MacLaren-joen ja sillan alla roikkui hirven ruho.


Kaikista niistä ennakkoluuloista huolimatta MacLarenin majatalo oli lopulta varsin hyvä ja edullinen yöpaikka (about $60/yö), jossa oli hyvää ruokaa ja ystävällinen palvelu. Väkisin tuli mieleeni, ettei noilla seuduilla voi olla kovin kamalasti matkalaisia vailla yösijaa, etenkään niin "myöhään" syksyllä, joten niitä harvojakin, jotka sinne eksyvät, pitää kohdella kaikella arvokkuudella.

Koiria oli kamalasti. Niitä tuntui olevan joka paikassa. Joen toisella puolella saattoi ehkä olla jopa jonkin sortin metsästyskoirakenneli. Mutta kuten muuallakin Alaskassa, koiriin saattoi luottaa. En nähnyt Anchoragessa tai muissakaan isommissa kaupungeissa yhtään koiraa, joka olisi ollut hihnassa eikä yksikään vaikuttanut siltä, että olisi yhtäkkiä saattanut ottaa jalat alleen ja karata tai hyökätä vastaantulijan kimppuun.

Matkapäiväkirja jatkuu...
"Yövyimme MacLaren River Lodgessa muutamia kymmeniä maileja ennen Denali Hwyn loppumista. Siellä oli ihme koiracasino, mutta ystävällinen palvelu ja makkarikin yllättävän viihtyisä. Tosin oli se käytävä sinne aika spooky, oven takana oli ehkä murhaaja ja kaikkea. Aamulla naapurin koirakennelin hurtat herättivät. Joku oli selkeästi tilannut koiraherätyksen, mutta emme me!"

Tosiaan, meidän makkari sijaitsi toisessa, vähän parakkimaisessa rakennuksessa, jota halkoi keskeltä pimeä ja ahdas käytävä. Käytävän päädyssä oli wc, jossa ei ollut minkäänlaista lämmitystä ja valo tuli nurkassa seisovasta jalkalampusta. Suihkutilat olivat taas kolmannessa erillisessa rakennuksessa, piti kipittää pihan poikki tavaroineen, mutta niistä ehdotomasti pisteitä 5/5, sillä niissä oli lämmin ja ne olivat siistit ja puhtaat.

Ei varsinaisesti mikään viiden tähden hotelli tämä MacLaren River Lodge
Wc:ssä käynti loi kuitenkin eräänlaisia suorituspaineita itselleni. Ei pelkästään siksi, että siellä oli ihan helvetin jäätävää ja kylmää, vaan siksi, että piti kulkeä lyhyt matka tuota pimeää käytävää pitkin. Siinä oli jotain uskomattoman kammottavaa. Tuli vähän mieleen jokin kauhuelokuva, jossa käytävän päätyyn ilmestyy armoton veitsimurhaaja ja wc:ssä asioilla ollessani jään mottiin sinne. Hyi saakeli. Ukkeli lähinnä nauroi, kun ryntäsin wc:stä pois täysiä, turhia ympärilleni kuikuilematta... kun ei se suostunut mukaankaan lähtemään, vaikka yritinkin parhaani mukaan suostutella! Olen kuulemma aikuinen nainen, joka ei tarvitse wc-reissulle saattajaa...!

Olen kyllä varma, että siellä käytävässä liikkui jokin epämääräinen kaveri, sillä sieltä kuului aivan varmasti askeleita...! Ja sillä oletuksella, että taisimme olla majatalon ainoat asukkaat, sieltä ei olisi pitänyt kuulua yhtään mitään!

Kaikesta näistä kauhuntunteista huolimatta ja hyvin nukuttujen yöunien jälkeen söimme tuvassa amerikkalaiseen tyyliin tuhtia aamupalaa ja jatkoimme sitten matkaa Denalin valtatien loppuun ja siitä kohti etelää pitkin Richardson Highwayta. Suunnistimme kohti Valdezin pientä satamakaupunkia Prince Williamin lahden ja Port Valdezin rannalla.

Radiossa soi miljoonatta kertaa peräkkäin John Denver. Aloin ehkä vihata John Denveriä tuolloin.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ol niingon gotonas!

Travel Always Finds a Way

Mary Kay

Omaisten suusta kuultua

Tie pohjoiseen - Kaunis Senjan saari