31. elokuuta 2015

Se on suuri rakkaustarina

Perkeleenmoinen matkakuume! Mun suusta kuulee hyvin usein tämän saman asian, mutta nyt on aivan tosi kyseessä! Miksi nyt kaikki on erilaisempaa ja suurempaa ja hajottavampaa?

Tänään on tasan vuosi siitä, kun lähdimme häämatkalle Alaskaan. Miksi mä muistan tän päivän niin hyvin? Reissujen lähtöpäivät säilyy muistissa yleensä hetken aikaa hyvin, etenkin, jos kyseessä on ollut aivan erityisen erityinen reissu. Ainakin itse muistelen kaiholla matkoja, kun niistä on kulunut puoli vuotta tai tasan vuosi. Nepalin reissua taisin haikailla vielä kaksikin vuotta matkan jälkeen: "Ajatella, siitäkin on jo tasan kaksi vuotta...!". Tiedättekö tän fiiliksen? 

Alaskan reissu tulee kuitenkin säilymään mun mielessä tasan niin kauan, kunnes jalkani koskettavat uudelleen tuota maankamaraa tuolla kaukana toisella puolella tätä isoa palloa, tiedän sen. Siksi Alaska on mun mielessä nyt tänään, kun on reissumme "vuosipäivä", ja siksi se oli mielessä puoli vuotta sitten, viime viikolla ja tulee olemaan huomennakin.




Pitkään seuranneet lukijat ja tutut tietävät, että Nepal on ollut mun sydämessä jo vuosia, ja miten tunneside tuohon maahan vain vahvistui, kun viimein vuonna 2012 lähdin tuon ukkelini kanssa käymään siellä. Nepal on edelleen mun ajatuksissa, vahvana ja sähäkkänä, ja tiedän, että joskus vielä matkustan sinne uudelleen, jos elämää vain riittää elettäväksi. Kaikista paikoista, joissa olen matkustellut, Nepal on ehdoton takaisin paluun kohde. Aina mä mietin, että oishan sitä kiva mennä uudestaan vaikkapa Sansibarillekin, mutta jos alan säätää matkustamiseen ja matkakohteisiin liittyvää listaa tärkeysjärjestykseen, Sansibar lilluu jossain kaukana Nepalin alapuolella. Joskus ajattelin, ettei maapallolta löydy yhtään Nepalin kaltaista sydämet särkevää maata luontoineen, ihmisineen ja kulttuurineen. 

Ja miten tämä liittyy Alaskaan? 

Koska Alaska on kirinyt Nepalin rinnalle ja siitä ohitse. 

Mä haluan takaisin. En muista koskaan kaivanneeni Nepaliin yhtä paljon takaisin kuin mä kaipaan tällä hetkellä Alaskaan. Kun mä ajattelenkin sitä erämaata, joka siellä avautuu joka paikassa silmien kantamattomiin; lumihuippuisia, jäätiköiden kehystämiä vuorijonoja, kuohuavia jokia, metsiä, ihmisiä, ruokaa, kyliä ja historiaa ja kaikkea, mun iho nousee kananlihalle.




Mä sanon näin aina, te tiedätte sen, mutta Alaskan matka oli yksi huikeimmista koskaan. Jopa niin huikea, että uskallan kaikesta sydämestäni käyttää superlatiivia. Mä rakastuin, ihan sydänjuuriani myöten. 




Viimeisenä iltana Alaskassa päivitin Facebookia ja tuossa viestissä sanoin seuraavaa: 
"Tuntuu, että sanon näin joka reissun jälkeen, mutta... olen ollut viimeiset kaksi viikkoa elämäni parhaimmalla matkalla. Kilometreittäin rautateitä, mailitolkulla asuttamattomien erämaiden keskellä kiemurtelevia valtateitä, karhuja, muita villieläimiä, kirkasvetisiä, kuohuavia jokia. Lumoava Alaskan ruska, päälle vyöryvät valtavat jäätiköt ja vuoret, joiden olettaa aina jääneen taakse, mutta pian seuraava huippu pilkistääkin mutkan takaa. Mielettömän ystävälliset ihmiset, pubeissa soiva country ja... pekoni. GOTTA LOVE IT. Alaska, tämä taisi olla suuren rakkaustarinan alku."
Suuren rakkaustarinan alku. Olin tietysti tuolloin jo vilpittömän mykistynyt tuosta pohjoisesta ja yksinäisestä osavaltiosta ja kaikesta, mitä sillä oli tarjota meille, mutta en silti olisi tuolloin vielä uskonut, miten totta tuo viimeinen lause olisikaan. Kaipuu ja ihastus Alaskaan on kasvanut kevään ja menneen kesä myötä aivan uskomattomiin sfääreihin. Tuntuu, että mitä kauemmin on poissa, sitä tuskallisempaa on.



Jonkun mielestä voi kuulostaa hassulta ja ylidramatisoidulta ja kyllä, annan teille luvan hirnahtaa tälle mun vuodatukselle. Eräs työkollegan totesi kuitenkin osuvin sanan kääntein, kun hänelle tässä muutamia päiviä sitten tuskailin Alaskankaipuutani. Hän sanoi, että "mun sielu on jäänyt sinne". 

Ja niinhän se on. Niin pahasti se on jäänyt, juuttunut ja juurtunut sinne, että ensi vuonna, ensi keväänä, mun on pakko yrittää hakea se sieltä takaisin. Tiedän, että siinä kyllä käy vaan huonosti. Tiedän, että sielu tarrautuu sinne entistä enemmän ja käyttää apunaan ehkä jopa jesaria ja liimaa.

Jep, reissua pukkaa. On pukattava. Ukkelikaan ei välittömästi jyrkästi kieltäytynyt, kun maanittelin sitä kalastusjutuilla, vaikka yleensä se on se, joka pitää meitsin jalat maassa ja toppuuttelee mun korkealentoisia suunnitelmia. Niin, ja vaikka onhan meillä pientä plääniä jo tammikuullekin... siitä sitten joskus ;)

Way too excited.

P.S. Juuri eilen maksoin meidän uuden kämpän takuuvuokran ja mietin hetken aikaa, että pitäsköhän siirtää säästötililtä vähän käyttörahaa, että selviää seuraavaan tilipäivään. Jotain kai sitten kertoo meikäläisestä, kun puolen minuutin pohdinnan jälkeen tyrmäsin ajatuksen ja muistutin itseäni siitä, että säästötilin rahat ovat lentolippuja (ja kissojen äkillisiä lekurikuluja) varten. Syödään sitten vaikka makaroonia seuraavat kaksi viikkoa, aivan sama! Asioita pitää laittaa tärkeysjärjestykseen tässä elämässä :)

2 kommenttia:

  1. Heippa Riina, ihana tää sun blogi! Kirjoitat tosi hyvin ja mukaansatempaavasti. Minäpäs kuule lisään sut nyt samoin tein lukulistalle! ^_^ Alasko kuuluu mulla vielä ultimate-reissuhaaveisiin, samoin kuin Nepal.Sä oot päässyt kyllä jo upeisiin kohteisiin! Se paikka, mihin mä jätin palasen itsestäni, oli kyllä Uusi-Seelanti. Ja sitä suosittelen joskus teillekin reissukohteeksi, tykkäisitte varmasti :)

    VastaaPoista
  2. Oon miettinyt tuota Uutta-Seelantia kyllä paljon, siellä tuntuu olevan maapallo pienoiskoossa. Etenkin kaikki tämän pallon mielettömät maisemat tuntuvat kuvien ja tarinoiden mukaan olevan samalla tuolla saarella! Joskus vielä, ehkä sitten sillä maailmanympärireissulla ;)

    Alaskaa suosittelen kaikille, niillekin, jotka ei sellasesta "pohjoisen karuudesta" ees niin välitä :)

    VastaaPoista

Sana vapaa!

Luetuimmat

Arkisto