Johan nyt myrkyn lykkäs!

Time is running out for Iceland. Huomenna päivänä uutena käännän nokan kohti Alaskaa. 

Mutta toisin kuin voisi kuvitella, fiilikset ovat täysin päinvastaiset. Tässä blogissa yleensä tapaan hehkuttaa asioita, mutta joukkoon mahtuu myös kourallinen ikäviäkin juttuja. Tässäpä niistä yksi. Ei ole aina herkkua, ei.

Asia, jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa jo kuukausia, koittaa huomenna, mutta jos mä olen tällä hetkellä aivan rehellinen teille rakkaat lukijani, mä haluaisin kotiin. Tiedän, että huomenna fiilikset ovat jo aivan toisenlaiset - ainakin todella toivon niin.

Juttuhan nimittäin on semmoinen, että tuo ukkeli lähti juuri bussilla kohti lentokenttää, sillä tämän lento kohti kotia kiihdyttää yöllä yhdeltä paikallista aikaa. Olen siis tällä hetkellä yksin täällä Reykjavikissa ja odottelen huomista omaa lähtöäni. Kävimme tänään palauttamassa meidän kaaran vuokraamoon ja kävelimme siitä keskustaan syömään. Aurinko paisteli ja lämmittikin. Ruokailimme messevät lammasleivät Gastropubissa ja päälle vielä maailman suurinta jälkiruokaa Devil's food cakea (se on todella ruokakakku, ei mikään tavallinen pieni siivu suklaakakkua vaniljajäätelöllä ja kermavaahdolla). Sitten pyörimme mahat pullottaen ruokakaupan kautta Hlemmurin bussipysäkille odotteleen seuraavaa kämpille päin lähtevää bussia.

Siinä se sitten iski; kuin salama kirkkaalta taivaalta. Luojan kiitos mulla oli aurinkolasit, joten kukaan sivullinen ei nähnyt sitä uskomatonta tulvaa, joka alkoi vyöryä mun silmistä. Aivan yhtäkkiä mä tajusin, että tuo ihana ukkelini on lähdössä kotiin eikä jatka tätä mahtavaa matkaa mun kanssa. Tuo mua lohdutteli, että kyllähän sä siellä pärjäät! ja tarkoitti siis sitä, että lähden yksin toiselle puolelle maapalloa. Sillä hetkellä en kokenut sen johtuvan siitä, vaan siitä puhtaasta ikävästä, jota tulisin parin viikon matkallani potemaan.

Hetkeksi helpotti. Bussimatka meni hyvin. Päästessämme kämpille hanat aukesivat uudelleen ja voin valehtelematta kertoa poranneeni viimeiset kolme tuntia, kohta menee jo varmaan neljättä. En siis ole aloittamassa huomista Alaskan turneeta kovin hehkeän näköisenä. 

Mä en vaan olisi halunnut vielä päästää ukkelia menemään. Mulla on nyt jo sitä ikävä, vaikka se asteli tuosta ovesta ulos vasta puoli tuntia sitten. Vaikka olenkin täällä blogissa hehkutellut yksin matkustamisen hyviä puolia ja sitä, miten se vapauttaa ihmistä, mun on pakko kuitenkin myöntää, että kaikista eniten mieluiten mä matkustan mun oman ukkelini kanssa. Tietysti matkustan. Se on mun tuki ja turva, aviomies, paras ystävä. 

Syynä tälle kaikelle naurettavuudelle voi toki olla siinäkin, että meillä on takana aivan mielettömän ihana matka. Eihän mulla tämmöistä kohtausta ole tullut esimerkiksi silloin, kun joulukuussa lähdin Italiaan. Tai silloin, kun olin viisi v*tun viikkoa Saksassa! Me revittiin Islannista irti kaikki se, mikä Islannista kuuluukin repiä. Ainut, mikä jäi tekemättä, oli Reykjavikin villin yöelämän katsastaminen, mutta kun me oltiin niin väsyneitä eilen illalla, ettei kyllä olisi kyetty enää mihinkään semmoiseen. Muuten me koettiin kaikki mahdollinen, mitä viikossa voi vaan kokea: kuumat lähteet, geysir, upeita vesiputouksia, vuoria, erämaata, tyhjyyttä, kalastusta, ratsastamista (ja näistä kaikista edelleen tulossa juttua! Nyt en vaan _kykene_.).

Toisaalta, kun mietin tarkemmin tämän loputtoman parun syytä, mä ehkä en olekaan valmis lähtemään yksin niin pitkälle matkalle niin kauas. Mitä jos tää onkin liian iso pala mulle? Isompi kuin Gastropubin ruokakakku? 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ol niingon gotonas!

Travel Always Finds a Way

Mary Kay

Omaisten suusta kuultua

Tie pohjoiseen - Kaunis Senjan saari