Tie 42

Mua toisinaan hämmästyttää, miksi musta ei koskaan tullut astrofyysikkoa tai meteorologia tai geologia tai jotain muuta vastaavaa. Mä olen kuitenkin aina ollut enemmän tai vähemmän kiinnostunut avaruudesta, taivaasta, säästä, maasta ja asioista, mitä tapahtuu maankuoren alla, kuten esim. maanjäristyksistä, puhumattakaan, miten tulivuoret ja tulivuorenpurkaukset ovat aina kiehtoneet (ja pelottaneet) mua. 

Miten tämä liittyy mitenkään Islantiin? Se ei liene vaikea kysymys ollenkaan, kun on kyse maasta, jossa on niin selkeästi nähtävillä se, mitä meidän jalkojemme alla oikein tapahtuu. Vuokrasimme eilen auton ja karautimme sillä Grindavikin Blue Lagooniin (tästä lisää myöhemmin). Suunnatessamme takaisin Reykjavikiin lähdimmekin ajamaan muutaman kymmenen kilometriä etelärannikkoa itään ja käännyimme sieltä sisämaahan tielle 42. Tarkoitus oli tutkiskella, miltä Islanti näyttää. Se näytti upealta. Vaikka sää oli harmainen ja pilvinen ja ajoittain niskaan ripotteli sellaista sumumaista vesitihkua, olin jäädä sanattomaksi (se ei ole vaikeaa mun kohdallani tietävät ne, jotka mut tuntevat, mutta noin niin kuin kuvainnollisesti).

Mä en ole koskaan nähnyt laavaa, en sulaa enkä jäähtynyttä. Monet ihmiset varmasti ovat tulleet tutuiksi jäähtyneen laavan kanssa esimerkiksi matkustaessaan suomalaisten suosikkikohteeseen Kanarian saarille. Minulle Islannin laavakentät ja -muodostelmat tien 42 varrella olivat aivan uudenlainen vau-experience. Nuo epämuodostuneet, aivan kuin taistelunsa kesken jättäneet laavaröykkiöt ja toisaalta sileiksi kuin lasi seisahtuneet pinnat, joista edelleen on nähtävissä aikoinaan villinä ja kuumana virranneen laavan kulkusuunta, saivat mut haukkomaan henkeä. Puhumattakaan, kun maisemaa niiden ympärillä peitti pilviin verhoutuneet vuorenhuiput ja niiden rinteitä alas syöksyvät jää- ja lumipeitteet. Alapuolella siinsi Kleifarvatn-järvi mustine hiekkarantoineen. Järven reunalla tie 42 kiemurteli jyrkänteiden reunoilla ja teki ajokokemuksesta huikaisevan.






Tien 42 eteläpäässä ensimmäinen mieltä mullistava kokemus oli kuitenkin Seltúnin kuumat lähteet. Ajelimme tietä rauhakseen eteenpäin, kunnes huomasimme molemmin puolin tietä kohoavat höyrypilvet. Lähes äkkijarrutuksella kaarroimme tienposkeen autolla, kun kyltissä mainittiin kuumat lähteet. Siellä ne höyrysivät, ne äitimaan kiehuttamat vedet lammikoissaan. Jostain syvältä maan alta kantautui aavemaista kuplintaa, kun pinnalle avautuvissa, syvissä onkaloissa oli omat höyrykattilansa. Kyltissä varoitettiin höyrypurkauksista ja käskettiin pysyä reitillä, koska lämpötila sen ulkopuolella saattoi nousta yli sataan asteeseen. Ilmassa leijui ärhäkkä rikin haju, toisin sanoen koko paikka löyhkäsi aivan viemärille. Hajun puolesta Seltún ei siis ollut mikään ihastuttava kokemus, mutta haju oli oikeasti aivan toissijainen asia, koska sellainen luonnonilmiö, jota en ollut aikaisemmin kokenut tai nähnyt ihastutti minua niin valtavasti.





Itse asiassa mua hieman myös pelotti. Tietoiskukylteissä kerrottiin vuonna 1999 tapahtuneesta niin suuresta höyry-/vesipurkauksesta, että koko paikka oli mennyt aivan p*llun päreiksi. Kyltissä oli vuoden -99 elokuulta kuva, jossa näkyi laudoista väsätty reitti ja puusta koottu "terassi" lähteiden ylle ja kyltit ja kaikki, ja viereinen kuva oli lokakuulta -99 ja kuvassa kyltti ja kasa hiekkaa. Oli vissiin vähän mossahtanut. 

Koko tie 42:n alue kuuluu yhteen Islannin vulkaanisesti aktiivisiin seutuihin, joten vähän siellä täällä maata nuolivat valkoiset, rikinkatkuiset höyrypilvet. Ihan mahtavaa, todella hämmästyttävää! Tänään luvassa lisää ajokokemuksia Islannin sisämaasta, can't wait! Ihanaa, kun aurinko laskee vasta puoli yhdentoista jälkeen illalla, lisää ihan roimasti tätä hereilläolo ja kokemusaikaa, kun on niin valoisaa! Eilenkin olimme vasta kymmenen jälkeen kämpillä takas!

Neljäkakkosen loppupäähän päästessämme alkoi taivas rakoilla ja esiin työntyivät Reykjavikin huiput.



Kommentit

Lähetä kommentti

Sana vapaa!