15. elokuuta 2018

Korkeuksista syvyyksiin: Coban rauniokaupunki ja Multun-Ha Jukatanilla

Päivä Jukatanin niemimaata kierrellen helmikuisella Meksikon matkallamme huipentui Coban mayakaupungin raunioille ja kapuamiseen Jukatanin korkeimman mayatemppelin huipulle sekä virkistävään pulikointiin maan alla. Coba ja Multum-Han cenote osoittautuivatkin vähän niin kuin toistensa vastakohdiksi ja täten ne olivat oiva päätöscombo meidän pitkälle ja uuvuttavalle Light House Toursin järjestämälle päiväretkelle. 

Coban mayakaupungin rauniot sijaitsevat n. 40 kilometriä Tulumin mayakaupungista luoteeseen sisämaassa. Arkeologisen kohteen sisäänkäynti sijaitsee pienen Laguna Cobán itäpuolella ja sieltä saa ostettua virvokkeita ja matkamuistoja sekä tietysti pääsylipun historialliselle alueelle. 


Varhaisimmat todisteet Coban kaupungin asuttamisesta on ajoitettu noin 50 vuotta ennen ajanlaskun alkua, sen huippuhetket arveltu olevan 200-600 -lukujen välissä ja sen rapistuminen alkanut hiljalleen Chichen Itzan vallan kasvun myötä 1000-luvulla ja lopulta, kuten niin useat muutkin mayakaupungit, se on lopullisesti hylätty espanjalaisten noustessa maihin 1500-luvulla. Parhaimmillaan 50 000 asukkaan kaupunki on ollut laajuudeltaan 80km². 

Kaupungin ehdoton ykköskohde on tietysti Nohoch Mul. Yleisesti ottaen luullaan, että mahtava ja hyvin säilynyt El Castillo Chichen Itzassa olisi Jukatanin niemimaan korkein säilynyt mayatemppeli, mutta todellisuudessa se on Coban rauniokaupungin Nohoch Mul. El Castillo häviää sille parhaimmillaankin 12 metriä!


Nohoch Mulille on noin kilometrin matka kaupungin pääportilta. Sen voi taittaa kukin haluamallaan tyylillä: kävellen, vuokraamalla portilta pyörän tai ottamalla alle mayan limousinen, polkupyörätaksin. Pyörän saa vuokrattua 60 pesolla (n. 2,5 euroa) ja riksa-tyyppisen mayan limusiinin 100 pesolla (n. 4,5 euroa). Tällaiseen "biketaxiin" mahtuu kyytiin kerralla kaksi tyyppiä. Oma kuski polkaisee raunioiden ja viidakon läpi Nohoch Mulille ja odottelee sen aikaa, kun haluaa katsella ympärilleen ja tuo sitten takaisin. Kuskille on tarkoitus jättää tippiä, mutta ei haittaa, vaikka se lipsahtaisi mielestä: kuski kyllä tulee perässä ja muistuttaa asiasta kainon vaatimattomasti. Niin kuin allekirjoittanuttakin. Annoinkin tippiä sitten reilusti, sillä meistä oli lievästi ilmaistuna hirvittänyt istuutua sellaisen pikkuruisen meksikolaismiehen polkemaan pyörätaksiin. Ei kai siinä muuta, mutta kun mekään ei ukkelin kanssa olla mitään pieniä ja kevyitä länkkäreitä: minä tämmönen pitkula pyörylä ja ukkeli tommonen yhtä pitkä ja lihaksikas.

Näin jälkeenpäin ajateltuna pyörän vuokraaminen olisi ollut ehkä mukavin ja miellyttävin vaihtoehto, mutta se järjetön kuumuus ja edessä odottava kiipeäminen 42 metriä korkean temppelin huipulle viittoi meidät sille aidan matalimmalle kohdalle.


Nohoch Mulin kalkkikiviportaikko on todella jyrkkä. Nousuun tarkoitetulla etusivulla kulkee paksu köysi, josta pelokkaimmat saavat pitää kiinni, mutta suurin haaste ei ole tällaiselle huonokuntoisellekaan se itse kiipeäminen, vaan se temppelistä laskeutuminen. Mitä korkeammalle pääsee, sitä enemmän pitää tietysti kuikuilla olkansa ylitse tulosuuntaansa, ja jossain kohtaa sitä miettii, ettei tule koskaan selviämään temppelistä hengissä takaisin maankamaralle. Hetkeksi tuo kaikki tietysti unohtuu, kun ponkaisee viimeisen portaan temppelin ylätasanteelle maitohappoisilla pohkeilla ja näkee sen upean maisema yli hiekkamaasta kasvavan, porottavan auringon alla paahtuvan metsän ylitse. Turistimassan keskellä, muutaman yhteiskuvan ja selfien jälkeen sitä kuitenkin tajuaa, ettei temppelin laelle voi jäädä asumaan. Kun tällainen korkeanpaikankammoinen vilkaisee vähänkin kohti laskeutumissuuntaa, alkaa tasapainoelin korvassa uhkaamaan voltilla.


Suurin osa jengistä laskeutui temppelin päältä istuen, portaalta toiselle persauksensa siirtäen. Luotin itsekin tähän taktiikkaan, vaikka lepattaevien, lyhyiden shortsieni lahkeista varmaan näkyikin kaikki mahdollinen köyden toisella puolella kohti temppelin lakea pyrkiville turisteille, ja vaikka kalkkikiven lämpötila olikin päivän aikan kivunnut ihan kiitettäviin lukemiin. Takareidet meinaan oli aika kovilla.







Hikisen Coban vierailun jälkeen meidän pikkubussi suuntasi kohti läheistä Multun Ha -cenotea. Se on tähän mennessä yksi maantieteellisesti kummallisimmista luonnon muodostelmista, jonka olen kohdannut. Kummallisin lienee Pohjois-Irlannin Giant's Causewayn basalttipylväät, mutta tämä meni ehdottomasti sijalle numero kaksi!

Cenote, joka on muunnos muinaisen mayakielen sanasta dzonot (= pyhä kaivo), on maahan muodostunut kuoppa tai jopa umpinainen luola, joka on kokonaan tai osittain täyttynyt suolaisella tai suolattomalla vedellä. Tavallisesti cenoteja yhdistää yhteinen maanalainen jokiverkosto. Jukatanin niemimaalla niitä on noin 3000, eli "ihan vaan muutama". Tunnetuin lienee lähellä Chichen Itzaa, jossa mayat ovat muinoin uhranneet ihmisiä. Cenotet ovat siis olleet vahva osa myös mayakulttuuria. Me tutustuimme Multun Ha -cenoteen lähellä Coban rauniokaupunkia.


Jyräytimme viidakon halki paikkaan, jossa ei aluksi ollut mitään muuta kuin hiekkaa ja puita. Puiden suojissa oli pieni ja värikäs, suorakulmion muotoinen rakennus, pieni koppi, jossa istuskeli huolettoman oloinen meksikolaismies pelastusliivi-invaasion keskellä ja sen vieressä katetun kaivon näköinen rakennelma. Suorakulmiorakennuksessa sijaitsi wc- ja suihkutilat, mies oli lipunmyyjä ja luultavasti jonkin sortin hengenpelastaja, ja kaivo todellisuudessa itse sisäänkäynti cenoteen. Tämä cenote oli täysin umpinainen luola. "Kaivon" katoksen alta kiemurteli jyrkät kierreportaat syvälle maan uumeniin kapeasta kolosta.

Ahdas portaikko on 18 metriä syvä, eli kun Multun-Han luola lopulta avautuu edessä kirkkaan veden heijastuksesta väreilevänä, saattaa ahtaanpaikankammotonkin nielaista äänekkäästi, vaikka itse luolasto onkin avara ja korkea. Sadeveden täyttämässä, portaikkoa lukuunottamatta täysin umpinaisessa maanalaisessa luolassa veden syvyys on jopa 30 metriä ja veden lämpötila n. 25 celsiusta. Se oli siis oiva paikka pysähtyä hikisen päivän jälkeen vilvottelemaan.



Minähän tosin en vilvoitellut. Olin jotenkin niin katki koko pitkästä ja kuumottavasta, ettei uima-asun änkeäminen päälle vasten nahkeaa ihoa tuntunut lainkaan miellyttävälle vaihtoehdolle. Katsellessani ja kuvatessani ukkelia, joka polskutteli vedessä nautiskellen, mua alkoi tosin tuo päätös kaduttaa, ja sitten kun päätin lopulta juosta portaat ylös äkkiä vaihtamaan jotain uimiseen soveltuvaa ylleni, meidän opas ilmoitti ajan olevan lopussa. Jälleen kerran retkenjärjestäjän tiukka aikataulu läsähti päin näköä.




Paluumatkalla takaisin Puerto Morelokseen pysähdyimme vielä Playa del Carmenin Fifth Avenuella, mutta uupumus ei oikein antanut periksi eikä turistien valtaamasta ostosparatiisista täten tullut nautittua ollenkaan. Toisaalta, en mä kyllä muutenkaan hirveästi sellaisesta nauti, vaikka olisin kaikissa sielun ja ruumiin voimissani.

Meillä mieli kaipasi jo Karibian meren vilvoittavia aaltoja, emmekä olleet ainoita. Myös muu pikkubussiin hikisesti ahtautunutta seuruetta tuntui lähinnä etovan se Fifth Avenuen äänekäs häslinki. Muutaman yhdysvaltalaisen kanssa me istuttiin kadun kulmassa ja päiviteltiin ja odotettiin kärsimättömästi, milloin Playa del Carmeniin varattu aika olisi kulunut loppuun.

---

Lopuksi voitte mielessänne kuvitella mun riemun ja kauhun kiljahdukset, kun me jo pimenevässä illassa retken jälkeen juoksimme hiljentyneelle ja autioituneelle rannalle Puerto Moreloksessa ja pulahdimme korallirojun sekaan lilluskelemaan. Sen jälkeen oli hyvä lähteä syömään ja juomaan virkistäviä mezcal-drinkkejä La Sirenaan.

P.S. Käy tsekkaan instagramista reissukuvia! @mainlytravelblog 👈

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sana vapaa!

Luetuimmat

Arkisto