30. syyskuuta 2018

Kevättalvi yllätti seikkailijat Australiassa: "kotihuudeilla" Fremantlessa

Mitä kannattaa ottaa mukaan, kun matkustaa elokuun lopulla lounaiseen Australiaan? No villasukat. 

Kun mielessä pyörii vain mielikuva kuuman hehkuvasta, autiosta ja hiekkaisesta mantereesta, jossa ei kasva kuin kitukasvuista pusikkoa, joka sekin saattaa roihahtaa yhtäkkiä liekkeihin, tuntuu hieman koomiselle asetella ne villasukat sinne rinkan pohjalle. 

Perthissa ja eteläisessä Australiassa on elokuussa vasta varhainen kevättalvi. Lounaisosissa vallitseva välimerellinen ilmastovyöhyke takaa tuulta, sadetta ja alhaisia lämpötiloja pahoina päivinä. Kun meidän urhea reissukolmikkomme, minä, ukkeli ja matkatoveri T, ensimmäisenä valjenneena aamuna heräsimme Perthin esikaupungista North Fremantlesta, näky ikkunasta oli lohduton. Vettä valui taivaalta tasaiseen tahtiin. Hieman empien siinä sitten puettiin takkia ja housua jalkaan ja odoteltiin sateen edes hetkittäistä taukoamista. Sateenvarjo olisi ollut ihan kamalan hyödyllinen apuväline tässä kohtaa, mutta sellaistahan meillä tosiseikkailijoilla ei tietenkään ollut...



Ensimmäisen päivän tarkoitus oli ihan vaan käydä tsekkailemassa, miltä ne omat "kotihuudit" näyttävät North Fremantlessa ja itse Fremantlessa. Nämä kaksi aluetta erottaa toisistaan Swan River, joka ulottuu pitkälle sisämaahan ja kuuluu osana myös Perthin kaupunkikuvaa. Me olimme viimein sateen hieman tauottua uskaltautuneet ulos, ja kymmenen minuutin poutaisen matkanteon jälkeen saavuimme toiselle, Swan Riverin ylittävälle sillalle. Kamala kaatosadehan sieltä sitten tuli juuri silloin, kun olimme ylittäneet hieman yli puolet tuosta pitkästä sillasta. Juoksimme minkä pääsimme ja piilouduimme sateelta sillan alle, vaikka suojautuminen olikin kaikin tavoin myöhäistä siinä kohtaa, kun tunsin kaatosateen kastelleen kaiken päällystakista pikkuhousuihin asti. Kyllä tuli ikävä sitä sateenkestävää tuulitakkia, joka lojui kämpillä rinkan uumenissa. 

Vielä enemmän ikävä sitä tuli myöhemmin, kun kastumisesta huolimatta ja säätä uhmaten me jatkoimme jalankulkuamme kohti Fremantlen keskustaa. Kovaa sadetta ei toisaalta enää sitten kohdallemme osunutkaan, mutta mereltä puhaltava hyinen tuuli ei ollut miellyttävin kokemus yhdistettynä likomärkiin vaatteisiin. Jossain kohtaa ilahduin kuitenkin kovasti, kun huomasin ainakin osan vaatteistani jo kuivuneen. Lisäksi aurinkokin pilkahti taivaalla - ainakin sen aikaa, kun hyödynsimme Fremantlen ilmaista catbusia. Nuo catbus-ratkaisut olivat ihan uskomattoman mainioita Fremantlessa ja Perthissa. Sen kun vain menit pysäkille seisomaan, hyppäsit bussin tullessa kyytiin ja jäit pois halutussa kohteessa. Siis ihan ilmaiseksi! Todella iso plussa, vaikka emme reissun aikana päätyneetkään kuin tuon yhden ainoan kerran niiden kyytiin.



Fremantle sijaitsee 14 kilometrin päässä Perthista, Swan-joen suulla meren rannalla. Itse olin aina mieltänyt itse Perthin sijaitsevan ihan siinä Intian valtameren kainalossa, mutta kaupungin keskusta jääkin tosiaan kauemmas sisämaahan. Fremantle on kuitenkin aika kompaktin kokoinen pieni keskus, josta löytyy varmasti kaikki perustarpeet, joilla selviää tavallisesta arkielämästä. Pienen keskustan alueella on paljon ravintoloita ja kesäaikaan paikka on varmasti kaunis ja houkuteleva, kun se merikin pauhaa siinä ihan hollilla. Minä pidin toki talvisestakin Fremantlesta, sitä satunnaista sadetta lukuunottamatta. Kaduilla oli sellaista tavallisen arjen pyörittämä meininki, eikä ollenkaan ruuhkaisaa, vaikka meidän lisäksemme siellä taisi muutama aasialainenkin vilahtaa. 

Arkkitehtuuri oli jotenkin hämmentävää. En oikeastaan ollut koskaan edes ajatellut, minkälaista australialainen arkkitehtuuri tuommoisessa pienessä esikaupungin keskustassa voisi olla, ja olihan se sitten aika söpöä, millä lienee suurin vaikutus mun hämmennykseen. 






Fremantlesta on hyvät kulkuyhteydet junalla Perthiin. Junia menee oikeastaan jatkuvasti, eli jos myöhästyy edellisestä, seuraavaa ei tarvitse ihan mahdottomia aikoja venailla. Me ajelimme junalla Fremantlesta takaisin joen pohjoispuolelle, kun olimme mielestämme riittävästi haravoineet seutua. Meillä oli käytössä kaksi isäntäpariskunnan edellisiltä vierailta jäänyttä transperth-matkakorttia ja yhden ukkeli osti Fremantlen juna-asemalta lisää. Se maksoi parikymppiä (n. 12 euroa), kortti oli itse kympin ja minimi lataus toisen kympin. Jos junalla tarvitsee tuolla matkustaa paljon, transperth-kortti on kätevä ja tulee edullisemmaksi kuin maksaa matkoista erikseen. 

North Fremantlessa juna-asema sijaitsi noin sadan metrin päässä meidän kämpiltä. Onneksi, sillä märät vaatteet ja tuuli alkoivat kummasti nostaa sellaista luihin ja ytimiin asti porautuvaa kylmyyttä jäseniin. Kotimatkaa ei siis ollut enää paljoa, ellei sitten liikennevaloissa odottelua lasketa. Liikennevalot toimivat Perthin alueella kuin hidastetussa mustavalkoelokuvassa. Niiden vaihtumista sai odottaa ja odottaa ja odottaa ja ja... liikennettä oli paljon, joten mielivaltainen kadun ylittäminen tuntui täydeltä mahdottomuudelta kahden viikon ajan karttuvasta kokemuksesta huolimatta. Ei kai siinä muuten mitään, mutta mun pää ei tällä kertaa adaptoitunut lainkaan siihen vääränpuoleiseen liikenteeseen.



Kämpillä tein sen, jota en ollut uskonut tekeväni Australiassa lainkaan. Vedin villasukat jalkaan. Eipä ollut yhtään liitoiteltua ottaa niitä mukaan. Isäntäpariskunnan työkaverit olivat ihmetelleet ja naureskelleet kovasti, että mitä ne suomalaiset tänne nyt tulee tähän aikaan vuodesta, kun täällä on ihan kamala ja kylmä vuodenaika päällä. Seuraavana päivänä mulla olikin kurkku hieman kipeä, tosin en tiedä, johtuiko se lentokoneen ilmastoinnista vai todellakin puhtaasti vilustumisesta. 

Oli miten oli, kylmyys itsessään ei ollut mulle tälläkään kertaa mikään ongelma, kun en tunnetusti sen lämmön perässä maailmalla haahuile muutenkaan. Kurkkukipukin meni ohi heti seuraavana päivänä. Tai sitten en huomioinut sitä enää, koska kelit paranivat ja oli niin mahdottomasti kaikkea nähtävää!



Myöhemmin lähdimme iltalenkille vain muutaman sadan metrin päässä sijaitsevalle Leighton Beachille. Sää oli osittain kirkastunut ja toivoimme näkevämme ensimmäisen, kauniin australialaisen auringonlaskun. Se jäi mereltä vyöryvien kuuropilvien vuoksi näkemättä, mutta ainakin saimme ensimmäisen kosketuksen länsirannikon valtaviin ja tyhjiin hiekkarantoihin, joita australialaiset itsekin pitävät koko mantereen parhaimpina biitseinä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sana vapaa!