Kotimaan talven lumoissa Pukkipalon aarniometsässä

On koskematonta ja valkoista puuterilunta. Tykkylumiset puut ovat kuin patsaat topiarissa. Vallitsee äänettömyys, jonka rikkoo vain kaukainen kraa, kun musta korppikaksikko lehahtaa siniharmaan taivaan poikki. Ohuet lehtipuut kaareutuvat polun ylle talven painolle alistuneina. Puro on jäässä. Suomen talvi on sykähdyttävä.

Olin ihastuksesta mykkä, kun kauhoin lumikenkineni Pukkipalon metsien valkeaan taikamaailmaan. Olen kirjoittanut aikaisemmin melko tunnepitoisen postauksen tästä lumoavasta metsäreitistä täällä, kun se jo alkavan syksyn karuissa kourissa sai minut onnelliseksi erämaisella koskemattomuudellaan ja hiljaisuudellaan.

Täytyy sanoa, että vähän jännitti alkuun: en ole vielä kovin kokenut lumikenkäilijä. Oikeastaan olen täysin amatööri koko hommassa. Toisekseen en ollut lainkaan varma, jaksanko tarpoa hangessa kuutta kilometriä. 

Lumimyrskyn jäljiltä olin ensimmäinen, joka jätti jälkensä metsään. Muutaman kerran olin hieman hukassa, kun kadotin reittiä merkitsevät oranssit opasteet. Toisaalta joku oli ennen myrskyä polulla liikkunut, sillä eksyttävimmissäkin kohdissa reitin saattoi erottaa lumen painumista. Karttapalvelusta ei ollut apua, sillä kymmenen asteen pakkanen hyydytti mun puhelimen täysin. Kuljin metsässä niin kuin ennen vanhaan ja toivoin, ettei tulisi eteen tilannetta, jossa olisin oikeasti tarvinnut puhelinta. Hieman toki harmittaa, etten ehtinyt ottaa kuin muutaman kuvan ennen puhelimen pimenemistä. 

Huolimatta siitä, että suurin osa energiastani jäi Takaniitynvuorelle johtavaan rinteeseen ja siellä upottaviin syviin hankiin, olin kovin mielissäni, kun pääsin takaisin tien varressa odottavalle autolle  suhteellisen voimissani (Pukkipalon parkkialuetta ei ole aurattu, joten auton joutuu jättämään kapean Mynäjärventien varteen). 

Retki lumiseen Pukkipalon aarniometsään oli hyvä keino mitata, missä jamassa mun kunto on. En kiellä, ettenkö olisi maannut umpiväsyneenä koko loppupäivää sohvan nurkassa, mutta tiedän ainakin, että kuusi kilometriä hangessa ei itsessään tuota ongelmia. 

Olen alkanut haaveilla pidemmästä vaelluksesta. Olisi ihanaa päästä ensi kesänä Lappiin, vaeltaa päivä ja yöpyä teltassa. Tai päinvastoin: sama kai se Lapissa kesällä, että kulkeeko yöllä vai päivällä, kun aina on valoisaa. En haikaile mitään äärirajojen rutistusta: muutama kilometri päivässä olisi ihan hyvä. Ennen tiesin, ettei tällainen tulisi kysymykseenkään: mun fysiikalla ei tehtäisi tällaista. Mutta nyt, puolenkin vuoden aktiivisen metsissä ja pururadoilla liikkumisen jälkeen koen, että kuntoni olisi riittävä pienimuotoiseen vaellukseen. Se tuntuu hyvältä.

Toki mulla oli jo hoitajana hyvä kävelykunto: työpäivän aikana saattoi kerääntyä helposti tuhansia askelia. Ei mulla ollut mitään ongelmaa kävellä New Yorkissa yhden päivän aikana 14 kilometriä. Tietysti oli kiva nostaa jalat kohti kattoa hotellille päästessä, mutta itse suoritus ei tuntunut juuri missään. Toisaalta vieraassa paikassa sitä kiinnittää huomiota johonkin ihan muuhun kuin omaan jaksamiseensa.

Kun jätin hoitoalan taakseni, arjen liikkuminen väheni ja jossain kohtaa piti ihan tosissaan alkaa huhuilemaan kadonneen kunnon perään. 

Lähdemme helmikuussa viikoksi Kuusamoon ukkelin kanssa. Olemme vuokranneet mökin järven rannalta Rukan pohjoispuolelta, aika läheltä Oulangan kansallispuistoa. Tuntuu hyvältä tietää, että suunnitelmamme Oulangan ja Riisitunturin kansallispuistojen valloittamiseksi eivät jää kiinni ainakaan mun ala-arvoisesta kunnosta. Odotan reissua kuin kuuta nousevaa, kuin mitä tahansa matkaa. Jos koronavuosi on jotain opettanut, niin ainakin arvostamaan kotimaan tarjontaa. Ja Suomen talvi, sehän on kauneimmillaan!

En kiellä, ettenkö kaipaisi edelleen palavasti ulkomaille, oman bucketlistani kohteisiin. Haaveilen edelleen, että kesällä pääsisin Skotlantiin. Ajatukseni ovat kovin ristiriitaiset tämän suhteen.

Päädyin tänään vaihtamaan mielipiteitä korona-ajan matkustamisesta; siitä, minne ja miten näinä aikoina voisi matkustaa, vai voisiko ollenkaan. Monet siis matkustavat edelleen. Eivät ehkä normaaliin tapaan, mutta matkustavat kuitenkin.

Toisaalta ymmärrän sen hyvin: jos noudattaa samoja turvallisuusohjeita kuin Suomessa, riski saada koronatartunta on yhtä suuri niin siellä kuin täälläkin. Jos kotimatkalla käy tikuttamassa nenäänsä, ja on mahdollista toteuttaa muutaman viikon karanteeni matkalta palatessa, on esimerkiksi etätöissä tai opiskelee etänä, niin miksipä ei. Tietysti pitää ottaa huomioon myös kohdemaan ohjeistus ja säännöt koronan suhteen.

Kun ajattelen asiaa, matkakuumeeni nousee ihan uusiin ulottuvuuksiin. Ajattelen, että no jos joku tätä tekee, niin miksi en minäkin. Ihan oikeasti: jos pidän huolta turvaväleistä ja käsien puhtaudesta ja maskin naamalla, millä tavalla olen alttiimpi koronavirukselle Skotlannissa kuin Suomessa?

Hmm, en kai mitenkään. Ja toisaalta: paljonkin. 

Kuusamossa voimme miehen kanssa ylläpitää ihan samaa arkea kuin kotona Raumallakin: asumme yksittäisessä mökissä omassa rauhassamme ja poistumme sieltä vain nauttiaksemme luonnon ihmeistä. Voimme hiihtää, lumikenkäillä tai mennä pilkille ilman, että meidän tarvitsee olla missään tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Maskivapaata lomailua siis! 

Jos lähtisin nyt Skotlantiin, stressi alkaisi jo lentokentältä. En millään keksi, mitä ihmeen tekemistä voisin keksiä Skotlannissa, maskitta, siten, etten joutuisi tekemisiin ihmisten kanssa sen enempää kuin mökillä metsän keskellä. Voisin toki painua ylämaille retkeilemään siinä missä Kuusamossakin, totta kai. 

Mutta täydellisenä koronamatkaajana pitäisi ottaa niin paljon asioita huomioon, etten halua sellaista stressiä varjostamaan seikkailujani, jotka jo itsessään voivat olla stressaavia. Tiedän, etten kykenisi 100 prosenttisesti nauttimaan matkasta kaikkien koronan tuomien lisäkikkailujen vuoksi. 

Tiedän tiedän, se saattaa olla uusi normaali. Mutta olkoon se sitten sen ajan murhe, kenties jo ensi kesän murhe.

Ja mitä jos kaikista varotoimista huolimatta saan tartunnan? Onko oikein kuormittaa vieraan maan terveydenhuoltoa, joka saattaa jo valmiiksi olla helisemässä koronatartuntojen vuoksi? Ja mikä on kohdemaan sairaanhoidon taso ylipäänsä?

Joten tukahdutan tämän ulkomaankaipuun vielä toistaiseksi, itseni ja muiden vuoksi. Tietysti se sotii ankarasti omaa elämänasennettani kohtaan: asiat pitää tehdä heti, ei sitten kun.

Mutta toisaalta ulkomaankaipuun tukahduttaminen tässä kohtaa vuotta ei ole mikään ongelma, kun en kärsi talven pimeydestä ja kylmydestä eikä sitä siis mielestäni tarvitse paeta mihinkään. Sen sijaan, katsellessani ikkunasta ulos tuota valkoista maisemaa muistan, miten paljon itse asiassa rakastan tällaista kunnon talvea ja kaikkia sen maalauksellisia maisemia.

Haluan matkoiltani upeita ja sykähdyttäviä luontoelämyksiä ja maalauksellisia maisemia. Mikä olisikaan parempi paikka näille kuin maailman kaunein ja puhtain maa? Pukkipalonkierroksella tunne vain voimistui. Se on ehdoton suosikkini Kurjenrahkan kansallispuiston ja Kuhankuonon retkeilyreitistön luontopoluista. Tekisi mieleni ihan sanoa, että se toimi näin talvella paremmin kuin syksyllä, ihan vain tykkylumen muovaaman, vangitsevan maiseman ja äänettömyyden vuoksi.

Kiersin syksyllä Kuhankuonon retkeilyreitistöön kuuluvan, kymmenen kilometrin mittaisen kahden järven kierroksen, joka oli mielestäni kamalan tylsä: reitti kulki pääsääntöisesti teitä pitkin ja sielläkin, missä piti olla metsää, ei ollutkaan kuin avohakkuu. Savojärven kierros sen sijaan on ihan kiva, mutta täältä voi käydä lukemassa, että ei siitäkään kovin nautinnollinen fiilis jäänyt, vaikkakaan syy ei ollut komeiden suo- ja järvimaisemien.

Mutta Pukkipalon metsät... siellä unohtaa kaipuunsa kaukomaille.

Onko Kuhankuonon retkeilyreitistö ja/tai Kurjenrahkan kansallispuisto sulle tuttu? Mikä on sun suosikkireitti?