Cointreau'sta, kissoista ja Kööpenhaminasta

Kuvat Kööpenhaminasta.

Huh huh. Nyt jos koskaan voin sanoa olevani oikeasti väsynyt. Eilen sunnuntaina oli ensimmäinen päivä reilin jälkeen, kun oikeasti sai vain olla - ja sen kyllä huomaa. En muista, milloin olisin viimeksi nukkunut tavallisena, krapulattomana aamuna yli yhteentoista. Eilen heräsin 11:20 ja uskokaa pois, unta olisi riittänyt vielä enemmänkin, vaikka unta siinä kohtaa olikin takana jo sellaiset kevyet 12 tuntia! Kolmen viikon stressi ja jatkuva liikkeellä oleminen on siis tehnyt tehtävänsä, sillä tavalla salakavalasti, minkä huomaa vasta nyt, kun alkaa asettua takaisin arkeen ja tavalliseen elämään. 

Tavallista elämää tämä tosin ei ole vielä juurikaan nähnyt. Torstai-illan makasin sohvalla ja katsoin Game of Thronesin 5. kauden kolme viimeistä jaksoa, jotka olivat jääneet toistaikseksi näkemättä reilin takia. Oli jotenkin tyhjä olo, kaikkensa antanut. En kyennyt minkäänlaiseen järkevään tai älykkyyttä vaativaan tehtävään tuona iltana. Kaksi koneellista pesin pyykkiä, siinä kaikki, missä onnistuin.



Juhannusaattona mun oli tarkoitus lähteä ukkelin luokse kaverin mökille, mutta ensimmäinen yö kolmeen viikkoon omassa sängyssä oli tehnyt tehtävänsä ja mua ei huvittanut enää lähteä mihinkään, ei vaikka oli juhannus. Hyvää juhannusta muuten, näin jälkikäteen! 

Kissoja oli kuitenkin jo niin kova ikävä, että päätin ajella Koskenpäälle. Kälyn kanssa päädyimme viettämään juhannusaaton tuolla maalaismaisemissa ja joimme lähes pullollisen Cointreau'ta. Cointreau on muuten parasta 40-volttista likööriä (tai ylipäänsä alkoholia), jota tiedän. Puolen litran pullo Alkossa maksaa abouttia 25 euroa, eli mistään halvasta juomasta ei ole kyse. Ostin pullon laivalta hintaan 19 euroa. Cointreau on yleensä sellainen juoma, jota ei sen korkean hinnan vuoksi viitsi ottaa kuin korkeintaan kaksi napsua silloin tällöin spesiaalikeissien yhteydessä, mutta juhannusaattona kumosimme sen 19 euroa lähes kokonaan kerralla. No, kerrankos sitä jussina...


Milli oli loukkaantunut. Enkä sano tätä siksi, että inhimillistäisin kissaani liikaa, vaan siksi, että se kissa todella oli mulle loukkaantunut. Millihän on kesyyntymisensä jälkeen aina ollut kamalan seurallinen kissa, joka ei ovesta sisään astuvia vieraita kaihda ollenkaan, puhumattakaan sitten omaa väkeä. Milli on hyvin paljon koiramainen, on aina vastassa, kun tulee kotiin ja tervehtii ja on silmin nähden onnellinen ihmisistä ympärillään. Koskenpäällä kolmen viikon aikana Milli oli tullut tervehtimään jokaista hieman tuntematontakin vierasta, joka oli ovesta sisään eksynyt eikä ollut lainkaan vierastanut ketään. 

Kun minä menin Koskenpäällä ovesta sisään, Milli astui muutaman askeleen eteenpäin kiinnostuneena, mitä ilmeisimmin tunnusti mut, katsoi mua yhtäkkiä halveksivasti, kääntyi ja meni piiloon. Eikä tullut, vaikka maanittelin ja kutsuin. Koko illan Milli pysyi piilossa. Arkaakin arempi Denzel sen sijaan oli kissoista se, joka ensimmäisenä uskaltautui mun silitettäväksi. Denzel nyt pysytteli piilossa tapansa mukaan silloin, kun Koskenpäälle menin, joten siinä ei sinänsä ollut mitään kummallista. Mutta Milli... Millille kolme viikkoa olikin liikaa. 

No, kaikki hyvin, Milli tuli jo juhannuspäivän aamuna kiehnäämään ja kehräämään jalkoihin, joten suuttumus oli mitä ilmeisimmin hyvin nopeasti selätetty ^.^

Pieni Merenneito oli todellakin pieni.
Mun ja Rosson viimeinen merkittävä etappi reilillä oli Kööpenhamina a.k.a Köpis. Vietimme siellä yhden yön ennen kuin otimme junan Tukholmaan, jossa olimme jo niin rikkipoikkiväsyneitä, ettemme poistuneet hostellihuoneesta vasta kuin uloskirjauduttaessa. 

Kööpenhamina sen sijaan tuli jollain tavalla tutuksi kävellessämme kaupungin halki katsomaan ihmeellistä ja kuuluisaa Pieni merenneito -patsasta. Uuvuttavan kävelyretken ainut plussa oli se, että kävellessä näki Köpiksen monet kasvot, joista tykkäsin kovasti. Kööpenhamina ei tuntunut yhtään pohjoismaalaiselta pääkaupungilta, syystä, jota en osaa edes sanoa. Ainut todiste siitä, että olimme jo lähempänä omia kulmia, olivat enenevissä määrin katukuvassa esiin nousevat kullanvaaleat, pohjoismaalaiset hiukset. 

Mutta mitä oli tuo Pieni merenneito -patsas? Mitäänsanomaton. Odotin suurta ja näyttävää patsasta, mutta paljastuikin jotain aivan muuta. Olisin itse voinut istua kivellä tuossa samaisessa asennossa, sillä patsas ei juurikaan ollut itseäni suurempi - ellei olisi ollut jopa pienempikin. Jos olisin tiennyt tämän kaiken ennen kuin lähdimme talsimaan tuota pitkän pitkää matkaa, olisin taipunut helposti Rosson tahtoon olla menemättä.



Suomeen palaaminen oli ihan mukavaa, vaikka toisaalta olisin voinut vielä vaikka körötellä Norjan poikki pohjoiseen katselemaan yötöntä yötä. Keli oli mitä todennäköisin, kun SIlja Serenade ankkuroi torstaiaamuna Helsinkiin; "lämmintä" oli 12 astetta, vettä satoi ja joka puolella oli vain harmaata. Silloin ajattelin, ettei ole todellista; tännekö nyt pitää jäädä? Juhannusaattona onneksi hieman selkeni ja poutaantui, joten pystyimme Koskenpäälläkin istumaan ulkona (kiitos siitä, mun nilkat ovat aivan hyttysen pistoilla ja järki lähtee kohta tän syyhyämisen kanssa!). 

Lauantaina kotiin Tampereelle ajellessa mietin kuitenkin vähän surullisena, että miksi ihmiset jaksavat valittaa Suomen kesän huonoista keleistä, kun kuitenkin Suomen kesäinen (ja talvinenkin) luonto on aivan käsittämättömän mieletön, satoi tai paistoi. Kaikki ne vihreät ja värikkäät kukkaniityt... minä voisin kirmailla niillä oli keli mikä hyvänsä ja ajatella, miten kaunis maa tämä Suomi onkaan!

Kommentit