Lähtöpäivä

Aamulla oli ihan oikeasti sellanen olo, että mää en halua lähtee. Mulla oli jo valmiiks niin ikävä kaikkia ja kun jännittkin niin pirusti... oli mukamas kauheen huono olo ja ei pystynyt syömään ja tupakkikin maistu pahalle! Mutta siitähän se sitten lähti päivää kohti luistamaan, vaikka kamala olikin Mikolle ja Mymskille jättää hyvästit. Siinä vaiheessa, kun mä Tampere-Pirkkalan valtaisalla lentokentällä astuin sitten ryanairilaiseen, niin matkakuume oli jo korkealla. Vähän oli taas kivaa istua lentokoneessa! Siinä on sitä kunnon matkailun tunnelmaa!

Matka meni oikein hyvin. Olin jo valmiiks aika paniikissa, kun piti tosiaan sompailla bussin ja sitten vielä junan perässä. Mut kaikki menikin hyvin. Olenpa melko ylpeä itsestäni; ensimmäistä kertaa ulkomailla ihan yksin enkä edes noussut väärään junaan! En aluks ajatellut, että Hahnista olisi ollut niin pitkä matka bussilla Frankfurtiin, menihän siinä puolitoista tuntia istuskellessa auringonlaskussa. Niskat oli sikajumissa siellä bussissa ja välillä kyllä tuntu siltä, että pää irtoo tai jotain... höhö! :D

Frankfurtti olikin vähän isompi mesta, mitä odotin. Kaupunki näytti hienolle, kun kaahattiin autobahnia pitkin sillä bussilla ja sen pilvenpiirtäjien (kai ne niitä on...?) siluetti kuvastui utuista taivasta vasten (very römäntic). Ja se itse Hauptbahnhooffi oli kans yks oma kaupunkinsa. En oo ennen kyllä niin isolla juna-asemalla vieraillu (juna-asema on ehkä vähän vääränlainen nimitys tässä vaiheessa, sopis ennemminkin johonkin Jämsään...), mut onnes ei tarvinut kauaa etsiä lipunmyyntiä ja oikeaa raidetta.

Sitten mä köröttelin sieltä Friedburgin ja jonkun muun cityn kautta Marburgiin. Junaan istuessa alkoi kyllä väsymys painaa silmissä niin, että mä pelkäsin nukahtavani. Vaikka mä en ikinä julkisissa liikennevälineissä kykenekkään nukkumaan kovin ainakaan. Väsymystä lisäs tietysti se, etten mä nähnyt maisemia, kun oli jo pimiää :(

Unen piti kyllä loitolla sekin, että mua alkoi jänskättämään tän perheen tapaaminen. Ja seuraava: me oltiin sovittu tuon Gretan kanssa, että laitan hälle sitten tekstiviestin, kun oon junassa kohti Marburgia. No laitoin viestiin sitten tietysti myös, että vastaa mulle, että mä tiedän, että viesti on mennyt perille. No... mitään ei kuulunut... kello alko oleen jo sen 21:49, jolloin se juna oli tulossa perille, ja mitään ei kuulunut... olin pikkusen että voi saatana, tämäkö tässä nyt vielä ja mitähän raiskareita ja murhaajia siellä pimeellä rautatieasemallakin sitten on, kun yksin sinne meen.

Soitin sitten tälle Gretalle, kun saavuin asemalle. Ei yhtään jännittänyt puhua englantia PUHELIMESSA. Mä kun en kamalasti tykkää puhua suomekskaan kenenkään tuntemattomien kanssa puhelimessa! No Greta ilmoitti, että ne on kohta paikan päällä. Kiva olis seisoskella siellä asemalla, kun jotain ihmemiehiä kulki siinä koko ajan. Yritin olla ison ja pelottavan näköinen. No, isoa mun ei kyllä tartte ees esittää.

Marburgin asemalla otin myös matkan ensimmäisen valokuvan. Ja se on aika asiallinen. Toivottaa kenet tahansa tervetulleeksi kaupunkiin! 

Ei voi mitenkään sanoa, että olisin ylpeä tästä mun englannin sönkötyksestä. Ja mä kun oikeesti luulin, että mä osaan kyllä puhua englanniks mistä vaan. Menee vaan jotenkin niin häkellyksiin, jos ei ymmärräkkään mitä se toinen siinä yrittää sanoa. Mutta hyvä puoli tässä on se, ettei tämä mun isäntäperhekään puhu englantia äidinkielenään, joten tää on meille molemmille vähän varmaan jänskää.

Mä tulin siihen tulokseen, että mun englanti menee ihme muminaks, kun yritän puhua jotenkin nopeasti? Enkä mä kyllä ymmärrä, että miks! Miks mä en vois puhua ihan rauhassa vaan... no mut se on ainakin hyvä enne, että ymmärsin jonkun verran, kun perhe puhui keskenään saksaa. Ite en kyllä vielä lähtis sitä yrittään, nimittäin saksan puhumista. Ehkä mä alotan sen pikkuhiljaa puhumalla perheen koiralle :D se on sellanen hauskan näköinen jokin-erikoinen-kultainen-noutaja-rotu ja sen nimi on Merlin. Ja se on musta. Hassu tapaus.

Perheeseen kuuluu siis tämä Greta, Gretan äiti ja isä, joiden nimiä en nyt kuollaksenikaan muista! ja tämä koiruli Merlin. Ensivaikutelma on hyvä! Toivottavasti mäkin annoin hyvän ensivaikutelman siitä huolimatta, että jännityksen takia mä en oikein osannut kysellä perheeltä mitään enkä tajunnut pitää yllä oikein minkäänlaista smalltalkkia. Olin mä kyllä väsynytkin, että laitettakoon nyt tämän kerran sen piikkiin sitten.

Talo on ihana. Just sellanen perus keski-eurooppalainen omakotitalo-söpöläinen, vaikka ei tää mikään pieni siis ole. Jyrkkä tumma katto, ikkunaluukut, valkoset seinät... ja ihana puutarha takapihalla. Mun huone on yläkerrassa ja tää on tällanen kiva 3m x 5m (?), missä on vähän tollanen vino katto ja kaksi ikkunaa. Kyllä tässä sen viisi viikkoa ihan mukavasti asuu!