Viiniä kevään juhlassa

Viini pelasti! No mitäs muuta sitä nyt voi suomalaiselta odottaa (tunnustan, meinasin kirjoittaa 'suolaiselta' :DDD)... jooh, koti-ikävä nyt toki on vieläkin. Koko ajanhan se on. Mutta helpotti kun sain purettua sitä täällä ja naamakirjassa. Nyt fiilis on hyvä ja päällä on pikkuinen nousu ;) kohta varmaan lähdetään tuonne keskustaan Gretan kanssa... harmi vaan, kun Gretalla on vähän kurkku kipeä :( mutta näkeepähän edes vähän tuota Marburgin yöelämää. Helpottaa tietää, että saksalaiset tykkää myös paljon oluesta ja sillei... ettei nyt varmaan ihan ainut oo, joka kaljaa sieltä Marktplatxilta kaljaa itselleen hamuaa :D ohoh, siis marktplatZilta :D See ay! Ya.

Der erste Mai

Ihan kamala olo. Ihan hirveä. Kyyneleet valuu mun silmistä niin, että mä varmaan kuivun kohta kasaan. Ennen reissua mä ajattelin, että ei haittaa yhtään, etten oo vappuna Suomessa. Olenhan mä sentään ulkomailla ja täälläkin vietetään tätä toukokuun ensimmäistä! Nojoo... nyt mä kuitenkin haluaisin olla vaan Suomessa. Vaikka siellä satais lunta, mä haluaisin olla Suomessa kavereitten kanssa ryyppäämässä, nauramassa ja pitämässä hauskaa. Mulla on niin järkyttävä koti-ikävä, etten mä tiedä mitä mun pitäis tehdä tai miten päin mun pitäis istua ja olla. Vaikka mä olen koko viikon kärsinyt jonkinasteisesta koti-ikävästä, niin se ei oo kertaakaan vielä tuntunut tältä. Tällä hetkellä mä tunnen itseni niin yksinäiseks. Niin helvetin yksinäiseks.

Mä tiedän, että se johtuu juuri tästä vapusta. Pelkkä tieto siitä, että kaikki ihanat ja rakkaat, vaikka eivät niin vappua juhlisikaan, ovat kuitenkin jonkun toisen ihanan ja rakkaan seurassa, saa mut hajoamaan. Enkä mä sillä, että ihmiset ei nyt mukamas sais olla toistensa seurassa. Mut en mä oikein tiedä millä. Toisaaltahan vappu on melko turha juhla, mutta juhla kuitenkin ja sitä kuuluu viettää hyvässä seurassa. Jos tää on nyt mun osalta koko ilta tätä parkumista ja ikävässä piehtaroimista, niin olishan tää sitten jo kolmas vappu putkeen, kun mua vituttaa.

Mutta niinkuin ystävät ja kaverit mua ovat lohdutelleen facebookin kautta, niin huomenna mä todennäkösesti en ole enää moksiskaan. Ja kyllä mä sen itsekin tiedän. Eihän tää ole mitään sen rinnalla, jos olis vaikka joulu ja mä olisin täällä! Se olis aivan kamalaa!

Mutta mä yritän tästä... selvitä jotenkin. Ja niinkuin mä kiertoilmauksin mainitsinkin jo tuolla aiemmin, niin olkaa toistenne kanssa ja viettäkää oikein hauska ja mukava vappu (vaikka vähän kuulemma sataakin?)!

Työharjoittelu alkaa!

Ensimmäinen päivä päiväkodilla... hmm. Mitäpä siitä sanomaan. Meni paremmin, mitä ehdin jo panikoida. Silti en välttynyt tyhmiltä tilanteilta.

Lapset oli tosi mukavia ja avoimia, vaikka hirveetä mellettä pitivätkin. Multa on kysytty päivän aikana varmaan kakskytseittemän kertaa wer bist du? tai wie heisst du?. Ei siinä, lapsille oli jotenkin paljon helpompaa koittaa sitä saksaa sönköttää kuin aikuisille. Kai siihen vaikuttaa jotenkin sitten se, ettei ne lapsetkaan osaa välttämättä puhua niin hyvin. Maahanmuuttajalapsia oli kanssa jonkun verran ja ohjaaja, tämä Dagmar, kertoikin, että on joitakin lapsia, jotka ei puhu saksaa ollenkaan. Joten mä oon vähän niinkun niitten kanssa samalla lähtöviivalla :D

Pari pientä mokaa kävi kielen kanssa. Mitäköhän olisin siinä yhdelle lapselle yrittänyt saksaksi selvittää, tyyliin jotain was möchtest du trinken, niin puolet sanoista meni englanniks. Lapsi vaan tuijotti isoilla silmillään monttu auki, että häh! :D Mutta mä uskon, että viikon päästä oon jo paljon parempi puhumaan saksaa. Ehkä jopa aikuisille. No ei nyt sentään...

Mutta ainakin ne lapset puhuu ihanan yksinkertaisia lauseita. Vaikka ei kyllä aina. Tuntu kauheen ikävälle, kun joku lapsi tuli puhumaan jotain ja kun ei millään meinannut saada selvää, mitä tämä yritti sanoa. Kirjottelin tonne koulun moodleen Suomen opettajalle ensimmäisen viikon tavoitteita ja laitoin sinnekin, että kunhan nyt oppii ensin päivärytmin ja käytännöt ja saa enemmän tai vähemmän kontaktia lapsiin, niin se on hyvä. Sitten voikin alkaa jo miettimään vähän haastavampia juttuja. Ja tuo viisi tuntia näin alkuun työaikaan on just sopiva. Enempi vois uuvuttaa jo liikaa. Kuitenkin kaikkea uutta. Oonkin ollut tänään taas ihan poikki.

Ohjaaja on tosi kiva ja näyttää siltä, että tullaan juttuun ihan hyvin. Sanoin sille, että mulle voi kyllä puhua saksaa, jos puhuu tosi hitaasti. Kun kuuntelee saksankielistä keskustelua, niin tuntuu, että kaikilla on siinä puhuessaan kauhee kiire jonnekin ja sanoja vaan vyöryy sieltä suusta ja se on se syy, miks mä en ihan pysy aina mukana. Voisin ymmärtää paljon enemmän, jos ihmiset puhuisivat silllleeeeeeen toooooosi hiitaaaaaaaassti. Mutta, kun Riina olen luonteeltani, niin en voinut olla miettimättä sitä, että onko se nyt yhtään reilua pyytää sellasta niiltä. Se, että mä haluan oppia saksaa tarkoittaa kyllä melkein sitä, että mä tarviin hidastetun version kaikesta mitä mulle puhutaan. Ja tottakai sillon asian selvittämiseen menee enemmän aikaa. Toisaalta, jos joku täällä mun haluaa oppivan saksaa, niin... pakkohan niiden on puhua selkeästi artikuloiden hitaasti. Ohjaajakin oli innoissaan, kun sanoin, että mä tosiaan haluan oppia kieltä.

Tää kielijuttu tuntuu olevan mulle iso asia, kun oon varmaan joka päivä siitä avautunut tänne. Mut ehkä se onkin oikeastaan isoin juttu tässä koko reissussa. Sen lisäks, että mä olen täällä viisi viikkoa ja ihan yksin... tällä hetkellä pääasia on kuitenkin se, etten mä ihan kussu tota työharjoittelun alkua (voisin lyödä vaikka vetoa, että tämä ihan suht tyytyväinen  fiilis katoaa huomenna, kun tapahtuu jotain kamalaa!). Ihan hyvillä mielin olen huomenna menossa takaisin, vaikka aamusin onkin ollut jotenkin tosi vaikea herätä. Ihan kuin ois jättimäinen jetlag kokoajan päällä, vaikka tää nyt olekaan kun tunnin jäljessä. Mutta kyllähän sitä energiaa kuluu päivittäin tosi paljon, että kai sitä ois pitemmät yöunetkin tarpeen.

Tiesin muuten heti tänäaamuna ensimmäisen tunnin aikana, kenestä teen tuon kuntoutussuunnitelman. Tässä mun harjoittelupaikassa, en kyllä tiedä voiko puhua mistään kuntoutussuunnitelmasta. Mutta kuitenkin, siinä mun ryhmässä, Leijonissa, oli heti yks sellanen poika, joka sai mun huomion kiinnittymään itseensä. Se oli jotenkin kauheen sulonen ja koko ajan kauheen tosissaan puhuessaan. Se oli myös ensimmäisiä, joka tuli kysymään multa, että kuka mä olen. Mutta, teki sen englanniksi! Myöhemmin kuulin ohjaajan puhuvan jotain siitä, että kyseinen poika olisi kotoisin Jenkeistä. Mutta pojan nimeä mä en vaan vielä tiedä. Saas nähdä minkälainen kauhukakara siitä paljastuu...

Mulla on nyt jotenkin niin paljon asiaa ja kamala väsy, että pakko kai palata huomenna astialle tämän harjoittelupaikan osalta. Mä olen jotenkin ollut koko illan ihan ihme horteessa. Ja vaikka mitään ei olisi jaksanut tehdä, tuntu, että on kauheen tylsää. Sitten se alko jossain vaiheessa vähän ketuttaakin. Illan ainut ilo oli tuo Daisy of Love, johon nyt oon sen verran koukuttunut, että oon jo melkein katsonut kaikki jaksot. Ihme akka kyllä se Daisy.

Tutustuminen päiväkotiin

Aamu se alkoi hienosti. Greta ilmoitti illalla lähtevänsä kouluun 8:30, eli half past eight, right? No meitsi veti onnellisena sikeitä puoli kahdeksaan ja juuri, kun kello oli soittanut ja mä olin noussut tukka pystyssä sängystä, niin Greta koputtaa ovelle, että noniin, let's go. Sitten se hämäänty, kun olinkin vielä yökkärissä. Olin vaan, että öö, nytkö pitäs olla jo menossa. No eihän siinä sillei mitään. Oisinhan mä voinut Gretalta illalla varmistaa, että tarkottiko se varmaan puoli yhdeksää vai mitä, kun tuo Gretan (ja varmaan muidenkin saksalaisnuorten) englanti ei ole ihan samalla tasolla kuin esim. oma. Tuntuu tyhmälle sanoo näin, mutta minkäs teet, kun niinhän se vaan on.

No mutta anyways, Gretan piti mennä kahdeksaan kouluun ja se neuvo mulle nopeesti ennen lähtöä, että millä bussilla mä pääsen lähelle. Ei siinä, eilenhän mä uhosin, että tänään mä opettelen sen bussin käytön! Ei kerennyt paljon jänskättää sitä, kun piti heti aamupalan jälkeen rynnistää tonne Südbahnhofin bussipysäkille. Oli sen verran kiire, että juomapullo ja eväät jäi tekemättä.

Mutta turhaa mä sitä kyllä olisin jännittänytkin. Eipä siinä mitään ihmeellistä ollut, hieman eri käytäntö kuin Suomessa. Yhden bussimatkan aikana tein sen verran havaintoja, että bussi pysähtyy joka pysäkillä, vaikka ketään ei jäisi  kyydistä tai nousisi kyytiin. Lisäksi tulee vähän sellanen junamainen olo, kun pysäkin nimi aina kuulutetaan. Mutta toisaalta ihan hyvä, ei voi tämmönen Riinakaan kamalasti ajaa pysäkin ohi ;D Niin, ja kyytiin voi nousta takaovestakin, jos on vaikka kuukausilippu. Joskus kuulemma bussissa kiertää sellanen tarkastaja (inspector, hahaa, tuli mieleen Mennään bussilla -sarja!), joka sitten tarkastaa ne liput, luonnollisesti. Kuinkahan moni noissa huijaa? Siis, että ne vaan nousee kyytiin ilman, että niillä mitään lippua olis... kuinkahan usein ne tarkastajat siellä lymyää. Ei sillä, että mä olisin ilman lippua matkustamassa. Se olis aika mun luonnon vastainen teko.

Jeppajee. Koulussa oli taas melko aktiivista toimintaa. Ekalla tunnilla me mentiin sellaseen juhlasaliin ja mä sain osallistua myös, kun opettaja laittoin opiskelijat kirmailemaan ympäriinsä. Kyseessä oli vissiin jonkinsortin kontaktin ottamiskurssi (?). Oli aika outoa olla niiden ihmisten mukana hyppelehtimässä, vaikka en mä kyllä paljoa hypellyt... huomas taas, että vieraammassa seurassa sitä on vähän varautunut eikä oikein halua päästellä ihan täydellä teholla, vaikka kuinka haluais ja ois kivaa. En vaan voinut olla ajattelematta, että no mitähän noikin nyt musta ajattelee. Vaikka tuskin ne olis ajatelleet yhtään mitään.

Michael Jacksonin tahdissa hyppelemisestä siirryttiin sitten kitaratunnille. Kaikki vaan tempas yhtäkkiä kitarat esiin ja alko opetteleen lastenlauluja. Puukäsitöitä, leikkejä, kitaratunteja... kuulostaa ihan ala-asteelle! Toisaalta kyllä ymmärrän juuri nämä tunnit, joilla ollaan aktiivisia ja tehdään kaikkea muuta kuin istutaan vaan ja kirjoitetaan, mutta toisaalta... kun se on niin erilaista kuin Suomessa. Mä en oikein tiedä, että mitä mä ajattelen koko touhusta. Toisaalta... mut toisaalta... nojoo. Back in business, kitaratunneilla Greta antoi mullekin jostain kaapista kitaran ja sano, että nyt soitetaan! Olin, että okei... höhö, muutamilla soinnuilla opettelin soittaan sellasen saksalaisen pikku lastenlaulun; en muista enää edes sen nimeä... esitin sen sitten Gretan ja muutaman muun tytön kanssa lopulle luokalle.

Koulun jälkeen ajeltiin Gretan kanssa tonne keskustaan ostaan mulle kuukausilippua bussiin. No eihän se nyt tietenkään hoitunut yhdellä käynnillä... jotta mä saisin alennuksen siitä lipusta, lomakkeeseen piti tulla päiväkodin tietoja ja leima. Olin jo aiemmin sanonut Gretalle, että jos lipun hakemisessa menee kauan, niin voin kyllä ajella sitten bussilla takas kotiin, Gretalla kun oli siinä jotain menoa vähän myöhemmin. No sittenhän Greta ilmoitti vaan, että mennään nyt hakeen ne tiedot sieltä päiväkodilta, mihin oot menossa, ja samalla se näyttää ne bussipysäkit ja niin päin pois. Kysyin ihan kauhistuneena jo, että are you sure, is it ok, if you have hurry... mutta tyttö vakuutti, että homma oli ihan ok. Tunsin hetken aikaa huonoa omaatuntoa...

... ja se muuttui hetkessä pelkkään puhtaaseen kauhuun. Päiväkodilla nimittäin tajusin, että mä tulen olemaan todella kusessa siellä. Kun päästiin päiväkodin portista sisään, vastaan rynnisti miljoona lasta, jotka kaikki huusivat yhtäaikaa aivan innoissaan jotain ja mulla ei ollut hajuakaan, että mitä! Sillä hetkellä oli sellanen fiilis, että kotiin Suomeen ja äkkiä! Se mun saksan puhuminen... huoh. Tää harjottelu tuntuu jo nyt tuhoon tuomitulta. Uskomattoman paska fiilis tällä hetkellä sen suhteen... ja huomenna vaan sinne niiden lasten sekaan. Ens yönä ei varmaan paljon uni maita. Päällimmäinen ajatus tuosta harjottelusta on se, että kaikki menee päin persettä, ja ihan vaan siks, etten mä osaa saksaa kunnolla ja etenkin siks, etten mä tule ikinä ymmärtämään mitä ne lapset multa haluaa! Argh!

Niinkuin arvelinkin, stressin taso nousee tänään, ja huomenna.

Ich spreche Deutsch?

Se voi olla hyvin pitkälti niin, että mulla sekoo kuuppa tän saksankielen kanssa. Olin tänään taas Gretan mukana koululla seuraten Gretaa kuin koira ja korviin tulvi setsemän tuntia putkeen sitä schhhhhrrr:tä (meinaan se saksan tyypillinen tyyli lausua sanoja). Ymmärsin kyllä juttuja sieltä täältä taas, sanoja sieltä ja joitain lyhyitä ja yksinkertaisia lauseita täältä, mutta herranjestas miten rankkaa se voi olla! Kun seitsemän tuntia ponnistat mieles täysillä johonkin, josta et oikeasti voi saada selvää ja jota et voi vaan ymmärtää täysin, niin voisin vaikka vannoa, että väsymys, joka siitä seuraa, on samaa sarjaa sen kanssa kuin olisi päivän ollut kaupungilla shoppailemassa! Ja kaikki naiset ja homot ainakin tietää, että shoppailupäivän jälkeen on muuten olo tosi väsynyt! Uskomaton energiavaje nyt, ja niin oli eilenkin, samaisesta syystä.

Ärsyttää kyllä taasen. Tällä kertaa ärsyttää, kun en tänään jaksanut mennä opetteleen noitten bussien käyttöä. Lupasin itelleni huomenna iltapäivällä ainakin opetella kulkemaan tonne keskustaan. Sinne olis kyllä varmaan lyhyt kävelymatkakin. Mutta päiväkodille mennessä matka onkin jo pitempi ja mun pitää ainakin kerran vaihtaa bussia ja se mua kyllä vähän jännittää. Yleensäkin se, että löydänkö mä koko päiväkotia... taitaa olla huomenna Marburgin kaduilla hyvinhyvin eksyneen ja epävarman oloinen Riina!

Koko toi bussihomma on painanut mua tässä jo pari päivää. Mikä kuulostaa varmaan tosi typerälle. Nyt, kun tää arki täällä perheessä sujuu ongelmitta; uskallan mennä jääkaapille just ja just silloin kun on nälkä ja tupakille silloin kun tupakituttaa ja kun englantikaan ei tuota enää mitään ongelmia, niin ehdin jo sukeltaa sellaseen helpotuksen tunteeseen siitä, ettei tarvi stressata rnää mistään. Kaikki menee nyt omalla painollaan ja jotenkin luonnollisesti.

Mutta sitten on kuitenkin tää bussilla kulkemisen opettelu, mikä välittömästi tuo sen stressin takaisin, puhumattakaan, että se itse harjoittelu on vasta edessä! Mä voin jotenkin vaan kuvitella, minkälainen liskojen yö mulle tulee keskiviikon ja torstain välisestä yöstä, kun pelottaa niin saakelisti taas uudet kuviot. Ensin bussimatka ja vielä bussinvaihto siinä samassa ja sitten uudet ihmiset, LAPSET, ja se inhottava totuus, että mun on pakko alkaa puhua sitä saksaa...

Ei siinä, musta olis aivan mahtava osata puhua saksaa. Mutta kun ihminen on tämmönen, mikä mä olen, niin se ei olekaan ihan yhtä yksinkertaista. Tai olishan se oppiminen yksinkertaista. Sanois ihmisille, että mulle saa puhua ainoastaan saksaa ja se, että mä itsekin puhuisin sitä. Vaikka menis kuinka persiilleen ja vaikka olis kuinka hidasta sönkötystä. Mutta niinhän sitä oppis! Mä toivon, että pelkuri, joka ei uskalla puhua saksaa, häipyy musta, kun harjottelu alkaa. Todella toivon sitä.

Tänään on ollut muuten mukava ja ihan mielenkiintoinenkin päivä. Saksalaiset kyllä tuntuu tosi ystävällisiltä, ainakin sen perusteella, mitä nyt olen heitä tässä kerennyt tapaamaan. Esimerkiksi nämä Gretan luokkakaverit on tosi mukavia. Tänäänkin olin luokan mukana Marburgin uimahallilla, kun kahdella luokan tytöllä oli jokin vauvauintipresentaatio siellä. Istuskelin esityksen jälkeen kahviossa, jossa luokan oli määrä vielä kokoontua ja tyttöjen piti kertoa hieman teoriaa. Pukuhuoneista tuli ensin tämä tyttö, jonka nimeä mä en muista, ja Michel, joiden kanssa mä en ollut edes puhunut koskaan mitään. Ei siinä, tyttö vinkkas mulle, että lähde messiin tupakille. Ja niin mä menin. Jotenkin tuli sellanen fiilis, että ei ehkä Suomessa kävis aina ihan näin. Luokkaan tulee joku randomi ulkkis ja sitä pyydetään heti tupakalla mukaan? I don't think so!

Toisaalta koulu on melko samanoloinen kuin omakin koulu Tampereella. Kolme eroavaisuutta mä kyllä kuitenkin löydän heti ja niistä kaksi on Saksan suuntaan paljon positiivisempia.

Ensinnäkin, kouluhan siis ei ole vastaava lähihoitajakoulu, vaan siellä opiskelee näitä Saksan restonomeja jne, niin kuin taisin jo aikaisemmin jossain mainita. Toisekseen, koulussa ei ole kävellyt vastaan vielä yhtään ainutta teiniä! Ja tarkoitan  nyt teinillä sellaista, jolla on kamala maski naamalla, luulee leggingsejä ihan oikeiksi housuiksi ja jaloissa kymmenen sentin piikkikorot! Kolmannekseen, täällä on ihan sikakivoja kursseja! Meinaan nyt sitä, että jos meidän koulussa kirjotetaan paljon powerpointteja, niin täällä kyllä paljon tehdään ihan oikeasti jotain konkreettista. Aamulla olin mukana puukäsityötunnilla ja opettaja kertoi, että kädentaitokursseja on siksi paljon, että opiskelijat voisivat jotenkin samaistua lasten oppimiseen ja ideointiin ja jotain. Mikä on ihan loogista minun mielestä. Voi kun meidänkin koulussa voisi tehdä kaikkea tollasta jännää!

Käthe-Kollwitz -vierailu

Lähdin aamulla Gretan kanssa tämän koululle vierailulle. Kyseessä oli siis tämä Käthe-Kollwitz-koulu, joka nyt ei sitten ihan ollutkaan mikään vastaava lähihoitaja-koulu kuin mä luulin. Siellä oli siis vastaavia resetonomi-opiskelijoita ja näitä lastentarhatyyppejä, joka siis tää Gretakin on. Ajattelin siinä aamusella, että ei kai ulkona nyt voi olla kovin kylmä, vaikka pilvistä aamulla olikin. No, väärin luulin, hyrrrr...

Koululla tapasin sitten uudestaan Inga-nimisen tytön, joka siis on Gretan luokkakaveri ja oli lauantaina mukana hakemassa mua sieltä Marburgin rautatieasemalta. Tosi mukava tyyppi! Jutteli ihan kauheesti, kun istuin siellä yhdellä tunnilla Gretan ja Ingan ja jonkun muun randomin pöydässä. Oikeastaan ensimmäinen ihminen tämän Astridin jälkeen (Astrid siis oli se opettaja, johon olin ennen reissua yhteydessä ja joka tänään esitteli mulle koulun joka nurkan), joka osas paremmin puhua englantia. Gretalla se ei oikein oo vielä hanskassa ja välillä on tosi vaikea ymmärtää, mitä se puhuu. Joskus se on sellasta englannin ja saksan sekaista nopeaa puhetta ja oon että wooot? :D Musta tuntuu, että se on mulle enemmän kiusallista, se etten mä välillä ymmärrä, mitä se tyttö mulle puhuu. Sit yritän oikein pinnistellä kuulemaan asian pointtia ja näytän varmaan tosi idiootille...

Takas kotona mulla meni hermot, kun yritin saada Subin netti-tv:tä toimimaan. Oikeastaan yritin sitä jo eilisiltana heti, kun tiesin Bändärille sulhasen loppuneen Suomessa. Nimittäin tämä Daisy of love kyllä koukutti mut niin, että pakko oli turvautua netti-tvseen. Niin, no mut pointti oli se, etten mä ikinä saanut sitä toimimaan tässä koneella. Kokeilin osaa ohjelmista ja osa toimi ja osa ei. Savu nous varmaan korvista, kun mä olin niin odottanut, että pääsen kattomaan Daisya ja sen ukkoja (ja minähän en mitään hömppäohjelmia seuraa, en!)!

Onnes sentään mtv3:n Katsomo toimii, niin näkee Salkkarit. Ja Helpon elämän. Olis aika orpoa olla kuukausi ilman Salkkareita ja kaikkia hyviä sarjoja! Tosin, voisin kyllä alkaa seuraamaan Saksan huippumalli haussa, se näyttäis tulevan telkkarista täällä parhaillaan. Jos vaikka saksaa vähän oppis. Niin tosiaan, kyllähän myös ruutu.fi tulee olemaan kovassa käytössä, kun menin vahingossa tosiaan sitä Suomen huippistakin katsomaan. Joten mä ehkä sitten istun illat vaan täällä huoneessani ja tuijotan Salkkareita ja muita huikeuksia... onnes ainoastaan Salkkarit tulee joka arkipäivä. Muutenhan tästä ei tulis sitten yhtään mitään.

Mulla on kauhee ongelma noitten kenkien kanssa! Pakko päästä joku päivä ostaan jotkut lipokkaat, joita mä voin sitten käyttää ulkona - ja oikeestaan täällä sisälläkin. Meinaan aina unohtaa vetästä noi mun kengät jalkaan, kun lähden huoneesta tonne toisiin huoneisiin. En mä tiedä, mitä nää ajattelis, jos mä nyt kävelisin tuolla sukkasilla, olisko ne kauheen loukkaantuneita? Ei oikein voi kysyäkään? :D inhottavaa vaan, kun jalat hikoilee ihan kauheesti. Mutta, maassa maan tavalla, eikös...

Suattaapi olla, että meikäläinenkin pääsee jonkinsortin 1. Mai -kemuihin perjantaina. Perheen mama kertoi, että jengi kokoontuu torille (Marketplatzille tai jtn...) ja sitten juodaan kaljaa ja bändi soittaa :D kuulostaa ihan hyvälle, kunhan ei ole mitään saksalaisia kansanlauluja sentään luvassa!

Ja nyt kun päästiin tähän kalja-asiaan... hehe! Kävin ostamassa tänään hammastahnaa. Mikä ei nyt sinänsä liity tähän yhtään. Mutta siinä sitten huomasin, että myös Saksassa kaikki viina myydään samassa kaupassa ruokien kanssa. Siellä ne konjakit ja viskit iloisesti törötti lihojen vieressä! Enkä muuten tiennyt yhtään, että Saksassa mietoja alkomahoolijuomia saa myydä jo 16-vuotiaille ja viinaa 18-vuotiaille! Tämmöisen sivistävän keskustelun kävin Gretan kanssa, kun palattiin kaupasta kotiin. Tunnen itseni taas paljon viisaammaksi! Voin siis hyvillä mielin ja vilpittömästi kertoa, että kyllä, oppimista tapahtuu koko ajan! Sehän se tarkoitus täällä on. Saan muuten, btw, hyvitettyä päiväkodin työtunteja noilla kouluvierailuilla, koska ne kuuluu pakettiin! \o/

Aamu valkenee Marburgissa

Nukuin yllättävän hyvin siihen nähden, että oon ulkomailla ja aika innoissani näkemään kaikkea ja että yleensäkin vieraassa paikassa mun on tosi vaikee nukkua hyvin. Mutta kaipa se matkustaminen otti veronsa niin, että nukahdin kuin tukki illalla.

Aamulla olinkin sitten hereillä vähän väliä, kun tuossa puoli kuuden jälkeen linnut alko pitään sellasta mölinää tuolla ulkona, että huhhuh! Se, että mua nukkumaan mennessä ärsytti kaikki valot, jotka valas tätä huonetta, oli pientä sen hullun lintusirkuksen rinnalla! Nojoo, torkuttelin itteeni puoli yhdeksään asti ja sitten mä olinkin ihan pirteenä.

Olin vähän paremmilla mielillä tänään tuon mun puhumisen kanssa. Väsyneenä ei kyllä todellakaan jaksa puhua mitään, edes suomeks. Nyt kyllä irtos juttua ihan hyvin aamupalapöydässä, takapihalla kirsikkapuiden varjossa t-paita päällä. Niinpä, ihanan lämmintä täällä! Oli nuo mun uudet kävelykengät pikkusen liian umpinaiset... täytynee käydä joku päivä ostamassa vähän kevyemmät, vaikka sandaalit. Niin, ja kun ainakin tässä talossa (en tiedä, onko näin koko Saksassa yleensäkin) on tapana olla kengät jalassa joka paikassa. Sellanen omituinen amerikkalaistyyli, mä en tajua miten ihmiset pystyy! Niin ei oo kiva olla sellasilla hulluilla monoilla täällä koko ajan. Jalkoihin tulee sellainen omanlaisensa inhoittava haju... :D

Hieno homma muuten! Tää Greta, talon tytär, on onnes tupakoitsija! Huokasin melkein helpotuksesta, kun tajusin, ettei mun yksin tarvi käydä tupakilla. Se ois jotenkin noloa? Vaikka aikuisiahan tässä ollaan :D ikävä puoli vaan, että mä hukkasin mun sytkärin johonkin eilisen matkan aikana. Semmonenkin täytyy ostaa, ei kehtaa sitä tulta pummiakaan koko ajan. Vaikka sehän nyt ei olis mitenkään erikoista multa :D Tämmönenkin pieni, mutta kuitenkin niin suuri asia, oli kyllä... no, suuri! Sen verran, että piti siitä tänne kirjottaa.

Florian (mikä nyt toivottavasti on tän talon isännän nimi!), Greta ja tää Gretan poikaystävä vei mut Marburgin kiertoajelulle ja näytti kaikkia oleellisia paikkoja, kuten tän maakreivien linnan ja vanhan kaupungin ja sen sellasta. Olin kyllä heti niin in löööv tuohon vanhaan kaupunkiin (ja miksen myös koko Marburgiin)! Miten voikin ihminen ihastua niin paljon kapeista mukulakivikujista ja vanhoista rakennuksista? Ooh, olin ihan silmät ymmyrkäisinä, kun katselin ympärilleni. Ihan kuin olis oikeesti matkustanut ajassa johonkin keski-ajalle tai jotain. En vielä ottanut kuvia paljoa, ajattelin, että kerkeehän sinne myöhemminkin. Vuodenaika tekee varmaan paljon. Ei täällä olis varmaan yhtään niin ihanaa, jos nyt ois joku... talvi. Tai mistäs sitä tietää, fiilinki 

on vaan sellanen.

1. Eipä tässä sitten oikein muuta. Hjuva fiilis kaikesta noin niinkun. Vähän on jo koti-ikävä... :/ :D

Lähtöpäivä

Aamulla oli ihan oikeasti sellanen olo, että mää en halua lähtee. Mulla oli jo valmiiks niin ikävä kaikkia ja kun jännittkin niin pirusti... oli mukamas kauheen huono olo ja ei pystynyt syömään ja tupakkikin maistu pahalle! Mutta siitähän se sitten lähti päivää kohti luistamaan, vaikka kamala olikin Mikolle ja Mymskille jättää hyvästit. Siinä vaiheessa, kun mä Tampere-Pirkkalan valtaisalla lentokentällä astuin sitten ryanairilaiseen, niin matkakuume oli jo korkealla. Vähän oli taas kivaa istua lentokoneessa! Siinä on sitä kunnon matkailun tunnelmaa!

Matka meni oikein hyvin. Olin jo valmiiks aika paniikissa, kun piti tosiaan sompailla bussin ja sitten vielä junan perässä. Mut kaikki menikin hyvin. Olenpa melko ylpeä itsestäni; ensimmäistä kertaa ulkomailla ihan yksin enkä edes noussut väärään junaan! En aluks ajatellut, että Hahnista olisi ollut niin pitkä matka bussilla Frankfurtiin, menihän siinä puolitoista tuntia istuskellessa auringonlaskussa. Niskat oli sikajumissa siellä bussissa ja välillä kyllä tuntu siltä, että pää irtoo tai jotain... höhö! :D

Frankfurtti olikin vähän isompi mesta, mitä odotin. Kaupunki näytti hienolle, kun kaahattiin autobahnia pitkin sillä bussilla ja sen pilvenpiirtäjien (kai ne niitä on...?) siluetti kuvastui utuista taivasta vasten (very römäntic). Ja se itse Hauptbahnhooffi oli kans yks oma kaupunkinsa. En oo ennen kyllä niin isolla juna-asemalla vieraillu (juna-asema on ehkä vähän vääränlainen nimitys tässä vaiheessa, sopis ennemminkin johonkin Jämsään...), mut onnes ei tarvinut kauaa etsiä lipunmyyntiä ja oikeaa raidetta.

Sitten mä köröttelin sieltä Friedburgin ja jonkun muun cityn kautta Marburgiin. Junaan istuessa alkoi kyllä väsymys painaa silmissä niin, että mä pelkäsin nukahtavani. Vaikka mä en ikinä julkisissa liikennevälineissä kykenekkään nukkumaan kovin ainakaan. Väsymystä lisäs tietysti se, etten mä nähnyt maisemia, kun oli jo pimiää :(

Unen piti kyllä loitolla sekin, että mua alkoi jänskättämään tän perheen tapaaminen. Ja seuraava: me oltiin sovittu tuon Gretan kanssa, että laitan hälle sitten tekstiviestin, kun oon junassa kohti Marburgia. No laitoin viestiin sitten tietysti myös, että vastaa mulle, että mä tiedän, että viesti on mennyt perille. No... mitään ei kuulunut... kello alko oleen jo sen 21:49, jolloin se juna oli tulossa perille, ja mitään ei kuulunut... olin pikkusen että voi saatana, tämäkö tässä nyt vielä ja mitähän raiskareita ja murhaajia siellä pimeellä rautatieasemallakin sitten on, kun yksin sinne meen.

Soitin sitten tälle Gretalle, kun saavuin asemalle. Ei yhtään jännittänyt puhua englantia PUHELIMESSA. Mä kun en kamalasti tykkää puhua suomekskaan kenenkään tuntemattomien kanssa puhelimessa! No Greta ilmoitti, että ne on kohta paikan päällä. Kiva olis seisoskella siellä asemalla, kun jotain ihmemiehiä kulki siinä koko ajan. Yritin olla ison ja pelottavan näköinen. No, isoa mun ei kyllä tartte ees esittää.

Marburgin asemalla otin myös matkan ensimmäisen valokuvan. Ja se on aika asiallinen. Toivottaa kenet tahansa tervetulleeksi kaupunkiin! 

Ei voi mitenkään sanoa, että olisin ylpeä tästä mun englannin sönkötyksestä. Ja mä kun oikeesti luulin, että mä osaan kyllä puhua englanniks mistä vaan. Menee vaan jotenkin niin häkellyksiin, jos ei ymmärräkkään mitä se toinen siinä yrittää sanoa. Mutta hyvä puoli tässä on se, ettei tämä mun isäntäperhekään puhu englantia äidinkielenään, joten tää on meille molemmille vähän varmaan jänskää.

Mä tulin siihen tulokseen, että mun englanti menee ihme muminaks, kun yritän puhua jotenkin nopeasti? Enkä mä kyllä ymmärrä, että miks! Miks mä en vois puhua ihan rauhassa vaan... no mut se on ainakin hyvä enne, että ymmärsin jonkun verran, kun perhe puhui keskenään saksaa. Ite en kyllä vielä lähtis sitä yrittään, nimittäin saksan puhumista. Ehkä mä alotan sen pikkuhiljaa puhumalla perheen koiralle :D se on sellanen hauskan näköinen jokin-erikoinen-kultainen-noutaja-rotu ja sen nimi on Merlin. Ja se on musta. Hassu tapaus.

Perheeseen kuuluu siis tämä Greta, Gretan äiti ja isä, joiden nimiä en nyt kuollaksenikaan muista! ja tämä koiruli Merlin. Ensivaikutelma on hyvä! Toivottavasti mäkin annoin hyvän ensivaikutelman siitä huolimatta, että jännityksen takia mä en oikein osannut kysellä perheeltä mitään enkä tajunnut pitää yllä oikein minkäänlaista smalltalkkia. Olin mä kyllä väsynytkin, että laitettakoon nyt tämän kerran sen piikkiin sitten.

Talo on ihana. Just sellanen perus keski-eurooppalainen omakotitalo-söpöläinen, vaikka ei tää mikään pieni siis ole. Jyrkkä tumma katto, ikkunaluukut, valkoset seinät... ja ihana puutarha takapihalla. Mun huone on yläkerrassa ja tää on tällanen kiva 3m x 5m (?), missä on vähän tollanen vino katto ja kaksi ikkunaa. Kyllä tässä sen viisi viikkoa ihan mukavasti asuu!

Kolme päivää h-hetkeen

Hohhoijjaa. Kolme päivää lähtöön ja ilmatilat vieläkin jumissa.

Sain vahvistuksen, että se mun opettaja todellakin on jossain Pohjois-Amerikassa motissa tuhkan takia ja pääsee aikaisintaan maanantaina vasta takas Suomeen. Siirsi onneks vastuun toiselle noita kansainvälisyysasioita hoitavalle opettajalle ja kävin nyt sitten sen luona juttusilla. Suunnitelma on seuraava: seurataan tilannetta perjantaihin ja jos tilanne pysyy samana, eli hyvinkin paskamaisena, niin sitten menen uudestaan moikkaamaan tätä "uutta" opettajaa ja sitten siirretään lentoa alkuviikkoon. Siinä ei tuu mitään probleemia, kun itse harjottelun pitäs alkaa vasta torstaina 29. päivä.

Jonkun verran helpotti tätä jo kohta viikon kestänyttä stressiä, kun viimein pääsi juttelemaan tän opettajan kanssa. Vaikka mikään nyt ei vielä oikeastaan selvinnytkään. Mä olen niiiiin odottanut tätä reissua. Nyt jos jostain naurettavasta syystä joku tulisi mulle sanomaan, että sooori, et pääsekään Saksaan, vaan joudut tuonne jonnekin Tampereen kulmille kotihoitoon työharjotteluun, niin siinä vaiheessa kukaan tai mikään ei olisi turvassa meikäläisen raivolta ja vihalta ja pettymykseltä. Että ihan kaikkien turvallisuuden kannalta OLISI PARASTA, että tää reissu onnistuu. Ja kyllähän se niin on, että MINÄHÄN SINNE SAKSAAN MENEN. Minua ei mitkään ilmatilan sulut ja lentokiellot pysäytä! Se on vissi!

Viikko lähtöön

Tässä vaiheessahan yleensä pitäs olla innoissaan ja kirjottaa jo listaa kaikista niistä übertärkeistä tavaroista, joita ei vaan saa unohtaa reissusta. Kaikki on reilassa. Talon tytär tulee mua yömyöhällä Marburgin rautatieasemalle vastaan, ensimmäisien päivien ohjelma lukkoon lyötynä, läksiäiset sovittuna, uusi ihana ja komea neonvihreä matkalaukku ostettuna, uudet kengät ja kaikki. SITTEN JOKIN P****LEEN TULIVUORI alkaa syöstä Islannissa tuhkaa taivaalle, että ilmatilat varmasti suljetaan, lennot perutaan ja ihmisiä ketuttaa! Ihan uskomaton stressi, ihan oikeasti.

Joo'o. Tuhkapilvi väistyy jo maanantaina. Pare oliskin!

Mä en saa tätä nyt ollenkaan mielestäni. Pitäskö tässä alkaa oikeasti varautumaan uuden menolipun ostoon, tällä kertaa laivaan? Kyllä oli Jämsässä Pajalan tädit tänään kovilla, kun meikäläinen hermostuksissaan siellä yritti löytää kunnon kenkiä. Eihän sekään mitenkään asiaa auttanut, että edellinen ilta, meidän omat pikkuläksiäiset Annan kanssa Jämsän yössä venähti aamutunneille. Ainiin, muistaakseni myös tämä mun Suomen ohjaava opettajakin on lomalla jossain Pohjois-Amerikassa. Millähän sekin sieltä rientää mua auttamaan mun stressin kanssa, jos Atlantin ylikään ei saa lentää?!

Mutta mä en oikeasti ala! Mä olen niin odottanut tätä! Musta ei edes tunnu siltä, että mä olisin menossa työharjotteluun sinne Saksaan. Musta tuntuu, että mä vaan olen menossa viideks viikoks lomailemaan sinne! Tottakai mä työharjotteluni hoidan, mutta sanotaan näin, että puolet reissun tarkotuksesta on pelkkää arjesta selviytymistä, uusiin ihmisiin tutustumista, kulttuuriin tutustumista, kielen oppimista...

Pirustihan  tässä alkaa jänskättämään. Ja tarkotan nyt sitä itse matkaa. Tulivuorihommat ja lentojen peruuntuminen  jänskättää jo nekin ihan tarpeeks. Mutta itse matka. Enpä ole ennen eläissäni matkustanut ulkomailla yksin bussilla tai junalla. Se tulee olemaan ihan järkyttävää säätämistä, kun meitsi alkaa siellä etsimään bussia Frankfurtiin ja junaa Marburgiin. Siinä tilanteessa ei kuitenkaan ole sitten muita vaihtoehtoja kuin pelkkä selviytyminen. Pakkohan se on.

Nyt sitten vain toivotaan, että pohjoisessa tulivuori vähän edes rauhoittuu, ettei sitä lentolippua todella tarvitse vaihtaa laivalippuun. Kaiken tän muun hässäkän keskellä ei olis enää innostusta lähteä sitä suunnittelemaan. Aikaa on tässä vaiheessa ainoastaan pakkaamiseen ja kouluhommien viimeistelyyn. Mutta kaikki energia menee tällä hetkellä melkeinpä tuon tuhkan leviämisen seuraamiseen. Toivotaan, että kaikki käy hyvin!